Lähdin eilen mieheni seuraksi keikkareissulle. Tarkoitukseni oli piipahtaa Tampereen yössä vanhan ystäväni kanssa, kun mies oli töissä. Mutta, illan kuluessa flunssani sai kaverikseen kuumeen ja olo oli sen mukainen.
Illanvietto sujui siis ystäväni perheen kanssa, ja hotellin pehmeisiin lakanoihin nukahdin jo ajoissa illalla.
Sellainen reissu tällä kertaa. Nyt sairastaminen jatkuu kotioloissa. Onneksi poika pitää seuraa, halii ja suukottelee.
Nuo taaperot ovat täynnä yllätyksiä.
En osannut odottaa, että poika ymmärtäisi jo nyt siirtää tuoleja ja jakkaroita paikasta toiseen, jotta yltäisi kiipeilemään eri paikkoihin. Hän käyttää apuna kiipeilyyn myös Plaston mopoa, lelulaatikoita, muovikulhoja jne.
Olemme joutuneet välillä kaatamaan keittiön tuolit, jotta hän ei pääsisi kiipeämään ja satuttamaan itseään. Poika on useamman kerran seisonut keittiön pöydällä ikkunan vieressä, vessanpöntön päällä, tv-tason päällä, sohvan selkänojalla… Kerran löysin hänet jopa saunan ylimmältä lauteelta.
Kiipeäminen käy näppärästi ja huomaamatta, yleensä silloin kuin vanhemmat tekevät ruokaa, käy vessassa tms. Monet vieraamme ovat olleet kauhusta kankeina pojan kiipeilysuorituksia seurattuaan. Me taas olemme mieheni kanssa yrittäneet kiipeilyn estämisen sijaan kiinnittää huomiota alastuloon, sillä kiipeilyitä ei yksinkertaisesti pysty estämään. Onneksi alastulo sujuu jo kohtalaisen hyvin ja pientä itsesuojeluvaistoa on havaittavissa.
Olen myös kiitollinen, että pienellä on myös rauhallisempia harrastuksia, kuten lukeminen.
Ajatelkaapa, jos meillä aikuisilla olisi samanlaiset mittasuhteet ympäristöön nähden kuin 1-vuotiaalla. Jos pöytä olisikin pään korkeudella, sohva vatsan korkeudella jne. Enpä usko, että itseltäni löytyisi samanlaista fysiikkaa ja rohkeutta kiipeilyyn.
