Raskauden hehku – niin mikä?

Yksi raskauden myyteistä on se hehku, josta kaikki puhuvat. Olen odotellut sitä hehkua jo kuukausia, mutta tälläkin hetkellä näytän juuri siltä kuin nestepöhötyksestä, alhaisesta hemoglobiinista, kuukausien pahoinvoinnista ja väsymyksestä kärsivä voi näyttää. 

Itsetunto ei ole ihan huippulukemissa, kun vain harva vaate sopii päälle ja tuntee itsensä norsuksi posliinikaupassa. Ulos lähteminen on kamalinta, sillä kun on vihdoin saanut puettua itsensä ja kaksivuotiaan vekaran talvivaatteisiin, on yhtä hengästynyt kuin maratonin jälkeen ja hikikarpalot valuvat otsalta. Tiedän myös, että jo kuukauden kuluttua jalkani näyttävät ilmatyynyaluksilta ja sormukset killuvat makkarasormien sijaan kaulakorussa. 

Raskaushormonit jylläävät niin voimakkaasti, että sytytyslankani on todella lyhyt ja tunteet voivat heittää hetkessä nollasta sataan. En itsekään välillä tunnista itseäni ja olen siitä perusrauhallisena ihmisenä aika kauhuissani. Tunnepitoiset tilanteet liittyvät usein ihmisten, lähinnä aviomieheni, sanomisiin, jotka hormonihuuruinen minäni ymmärtää väärin tai ottaa muuten vain pahalla.  Anteeksi rakas. <3 Onneksi olen pystynyt hillitsemään itseni täysin pojan lähellä. Ei silti kannata aliarvioida 2-vuotiaan kykyjä huomata, että äidillä on välillä vähän vaikeaa. 

Poika seurasi viikonloppuna, kun tömistelin ympäri kotia tavaroita keräten ja kysyi: 

– Äiti, onko sulla rankka päivä?

Pieni saakin olemassaolollaan nopeasti kohotettua mielialaani. Kauniit sanat ja teot saavat äidin rankan päivän hetkessä muuttumaan ihanaksi. 

Esimerkiksi tänään pieni herrasmies seurasi, kun sovitin uutta paitaani.

– Äiti, olet tyylikäs!
– Voi kiitos rakas!
– Ole hyvä.

Joulunaikaan poika kommentoi glitterpaitaani:

– Äiti, kaunis paita. Hienot valot!

Eräänä työaamuna poika seurasi ehostautumistani ja kommentoi:

– Minun äiti on komea!

Eli p*skat siitä hehkusta. Ainakin pojan mielestä hehkun glittepaitoineni. Se riittää minulle. <3