Toukokuun sairaalareissu ja hitaat aamut

Sitä haluaa äitinä antaa kaikkensa ja vähän enemmänkin varsinkin silloin, kun lapset sairastavat. Mutta sitä ei kerta kaikkiaan riitä jakautumaan tarpeeksi moneen osaan. 

Vauvan tultua tuntuu, että kaikki epidemiat ja pöpöt ovat iskeneet meihin. Synnärillä murehdin isovanhemmillaan hoidossa olutta Isoveljeä, joka sairastui vatsatautiin päivää ennen Pikkuveljen syntymää. Koin riittämättömyyttä, kun en pystynyt hoitamaan ja lohduttamaan Isoveljeä ja samalla keskittyä hoivaamaan pientä vastasyntynyttä. 

Viime viikolla molemmat pojat sairastuivat kovaan flunssaan. On muuten ihan sydäntä särkevää, kun lapsi ja varsinkin pieni vauva sairastuu. Jouduimme jäämään vauvan kanssa sairaalaan tarkkailuun kahdeksi päiväksi. Onneksi meidät otettiin osastolle, sillä kotona olisimme Miehen kanssa varmasti panikoineet tukkoisen pojan kanssa. Sairaalassa häneltä imettiin limaa, lääkittiin ja pikkuinen tutkittiin sydämen ultraa myöten. Hän oli todella hyvässä hoidossa ja flunssa alkaa hiljalleen hellittää. Onneksi ei ollut mitään vakavampaa. 

Miten vanhemmat pärjäävät, kun lapsia on vaikka viisi, kuusi tai seitsemän? Huh, voi sitä huolen määrää. Ehkä ajan myötä nämä tunnetilat tasoittuvat ja sitä oppii olemaan murehtimatta liikoja. Toivottavasti. 🙂

Olen jo viettänyt Isoveljen kanssa pieniä aikoja kahdestaan, mutta viikonloppuna sain tilaisuuden olla ensimmäistä kertaa vauvan kanssa ihan ajan kanssa. Isoveli jäi ensimmäistä kertaa yökylään vauvan syntymän jälkeen ja Mies oli studiolla. Nyt huomasin, että Pikkuveli on varsin tyytyväinen ja seurallinen vauva. Jotenkin tämä uusi arki on laittanut maailman ihan mullin mallin, enkä ole ehtinyt keskittyä häneen niin paljon kuin haluaisin. Nyt saimme seurustella ilman keskeytyksiä, hymyillä ja tuoksutella. Olin jotenkin niin huojentunut ja onnellinen, kun vauva ei yskinyt ja valittanut pahaa oloaan, etten malttanut viedä vauvaa sänkyyn nukkumaan. Hän nukkui pienenä käärönä sylissäni sohvan reunalla, kun katsoin telkkaria. 

Sunnuntai-aamuna lämmitimme mieheni kanssa aamusaunan, lässytimme vauvalle ja harhailimme ihmeissämme pitkin kotia. Olipa hiljaista, kun Isoveikka ei ollut paikalla. Päätimme, että ennen kuin haemme hänet kotiin, käymme ostamassa ison säkin karkkia ja syömme vatsamme kipeiksi. Leffavuokraamon karkkilaarit tyhjenivätkin mallikkaasti käyntimme jälkeen. Autossa söimme karkkia ja teimme listaa, mitä kaikkea haluaisimme tehdä kesällä. Kun pääsimme viidenteen kohtaan, vauva ilmoitti olemassaolostaan takapenkillä ja suuntasimme sitten mummilaan. Enpä olisi yli 10 vuotta sitten ajatellut, että sitten kun saamme mieheni kanssa olla melkein kahdestaan (jos uneksivaa vauvaa ei oteta huomioon), olemme autossa ja syömme karkkia. Mutta se oli just niin parasta!