”Vauva ei hengitä!”

Mies tulee aamuyöllä töistä kotiin. Kuulen auton ajavan pihaan. Sitten hän riisuu vaatteet, käy kylppärissä ja jääkaapilla. Pidän silmät kiinni.

Sitten havahdun, kun hän istahtaa sängylle ja alkaa myhäillä katsellessaan nukkuvaa vauvaa. Minusta viis. 😉 Pian syttyy matkapuhelimen taskulamppu. Pientä ihmettelyä. Ja sitten: vauva ei hengitä!

Hhm, avaan silmät salaman nopeasti ja tarkistan tilanteen. Siinähän pieni tuhisee aivan normaalisti. Rintalasta liikkuu ja ilme on hyvin tyytyväinen. Kädet posken alla. 

”Öö, ehkä sun kannattaisi alkaa nukkua”, huomautan ystävällisesti.

”Juu, ajattelin vain, kun hän oli niin hiljaa.”

Hetken kuluttua.

”Ajattelin vielä niitä kaiuttimia… Totesin, että… Ajattelin, että… Pöytä voisi olla toisella puolella studiota… Bassoansan voisi siirtää sinne ja tänne… Ja, ja, ja…”

Sitten.

”Ymmärrän kyllä, että nyt on sinun iltasi. Mutta minulle tämä on hyvin aikainen aamu ja vauva nukkuu. Joten, SHHHH! Jutellaan sitten lisää, kun heräät.”

…

Hiljaisuus ja tasainen tuhina.

… 

Lopputulos: minä olen hereillä ja muut nukkuvat.