Yhdeksän kuukautta

Meidän pikku pellavapää täytti jokin aika sitten yhdeksän kuukautta. Silti tuntuu, että syntymästä on vasta silmänräpäys. Joka päivä toivon, että aika pystähtyisi ja meillä olisi aina pieni vauva. 

Poika hurmaa meidät ja muut ihmiset suurilla silmillään, hurmurikikkaroillaan ja hymyllään, joka paljastaa seitsemän hammasta. Iloisen ja tyytyväisen pojan hymyn takaa paljastuu kuitenkin hyvin voimakastahtoinen ja puolensa pitävä härkä. Sen on saanut todeta myös herkempi Isoveli, jolle vauva teki muun muassa melko rajut puremajäljet poskeen.  Puremisesta huolimatta Isoveli saa pikkuiselta kaikista parhaat naurut ja kemia heidän välillään toimii hienosti. Mitä nyt pieniä kahinoita syntyy välillä leluista ja leikkien sekoittamisista.

Siirsimme noin kuukausi sitten veljekset yhteiseen huoneeseen nukkumaan. Yritimme tällä keinolla päästä eroon kymmenistä yöllisistä syötöistä. No, ei auttanut. Tämä tissitakiainen viihtyy siis hyvin äidin lähellä yöt ja päivät. Äiti oli myös hänen ensimmäinen sanansa ja tuo temperamenttinen ÄITII -huuto kajahtaa välillä öisinkin niin kovaa, että naapurit varmasti kuulevat. Pian onkin vuorossa yömaidon vieroitusta ja toivottavasti sen myötä pidempiä yöunia.

On ehkä sanomattakin selvää, että elämä meillä on nykyään melko vilkasta. Jos ei halua löytää vauvaa tiskikoneesta, sängyn alta tai verhojen takaa maiskuttelemassa lattialta löytämiään herkkuja, pitää olla silmät myös selässä. 

Tuntuu hurjalta, kuinka paljon kehitysaskeleita ja kasvua lapsen ensimmäiseen vuoteen voi mahtua. Matka pienestä sylivauvasta taaperoksi on tuntunut hyvin lyhyeltä, mutta siihen on mahtunut monenlaisia vaiheita. Nyt pieni poikamme viilettää huoneesta toiseen kuin tuulispää ja nousee tukea vasten seisomaan. Hän vilkuttaa, taputtaa ja istuu jo autossa isommassa turvaistuimessa. Hän tykkää puurosta ja söisi avocadoa vaikka kuinka paljon. Syntymän jälkeen pituutta on tullut yli 20 cm ja painoa viitisen kiloa. 

Meidän vauva. <3