Irrallaan

Viimeisimmät postaukset ovat olleet aika kuvapainotteisia. Mun ei ole tehnyt mieli kirjoittaa – en ole tiennyt, mitä tunteita jakaa ja mitä jättää itselle. Ei sillä, että täällä mitään kovin erikoista olisi tapahtunutkaan. Kouluhommia on alkanut tulla ja deadlinet lähestyä. Puolitoista kuukautta on mennyt hurjan nopeasti, nyt ollaan jo melkein tämän lukukauden puolivälissä. Arki on lähtenyt käyntiin.

En vieläkään tunne olevani kotona, mutta ympäristö on käynyt jo silti tutuksi. Tiedän, mikä on lyhin reitti kirjastosta William Guild Buildingille. Tiedän, mihin aikaan ruoka-infokeskus-Hubiin kannattaa mennä, jos haluaa olla rauhassa. Mulla on kirjastossa jo lempipaikkakin löytynyt. Seitsemäs kerros, lasiseinillä eristetty alue, nojatuolit merta kohti ja lokkeja taivaalla. Tunnistan muitakin kasvoja, jotka viettävät aikaa siellä iltaisin, kun suurin hälinä on jo loppunut. 

Yksi perjantai oli jostain syystä yksi parhaimmista illoista täällä. Vietin sen kirjastossa, yksin. Olin kuusi tuntia kirjoittanut muistiinpanoja ja suunnitellut esseetä siitä, whether teenagers should be responsible for their crimes. Illalla kahdeksan aikoihin avasin Spotifyn ja laitoin tämän hetken lempparin, Keaton Hensonin laulun taustalle. Suljin muut sovellukset ja suuntasin katseen merelle. Oli liian pimeää nähdäkseni pitkälle, meri oli musta. Suuntasin katseen valoihin ympärillä.

Oli hyvä olla.

Asioilla on tapana järjestyä. 

Drown me in October winds, in blowing leaves that turn the colour of fire.

Anna