Realisaatio

Nyt se on alkanut. Meinaan asioiden muuttuminen todeksi. Noin kuukausi lähtöön ja mulla on pienehkö pakokauhu. Mä ihan oikeasti jätän mulle tutut asiat taakse, meen mukavuusalueelta kauas pois. A-pu-a. Hauskaa sinänsä, koska viime postauksessa vakuutin, ettei jännitä. No juupa juu. 

Ensimmäiset hyvästitkin on jo jätetty. Vietin viimeisen viikonloppuni poikaystävän kämpässä. Heitin hyvästit siis asunnolle, en ihmiselle, haha. J muuttaa syksyksi Tanskaan, lähtee siis vaihtoon juuri sopivasti siihen aikaan, kun minäkin olen poissa. Tuntui oudolta, en ollut vielä valmis ajatukseen siitä, että tämä on jotenkin lopullista. Ihmishyvästejä en halua vielä ajatella. Vasta parin viikon päästä. Eivät nekään lopullisia ole, mutta pitää varata nenäliinoja hollille. 

Viime viikolla muuten tapahtui. Soitin itselleni ambulanssin ja jouduin tiputukseen. Ekaa kertaa elämässä. Mä ihan oikeasti luulin, että kuolen. Ja ensimmäinen asia mielessä oli se, etten pääsekään lähtemään. Että joudunkin jäämään Suomeen hoitoihin. Se pelotti äärettömän paljon, mutta samalla kuitenkin tajusin sen kaiken pelon keskellä, kuinka iso asia tämä muutto mulle on. Varmaan tärkein asia tällä hetkellä! Aloin myös miettiä (tai stressata) lääkärikäyntejä Aberdeenissa. Mullahan on astma, johon tarvitsen säännöllisen lääkityksen. Tarvitsen myös suomalaiselta lääkäriltä lausunnon mun tilanteesta englanniksi. Toivottavasti ei tule ongelmia sen suhteen, eli toivottavasti mun lääkäri pystyy kirjoittamaan pari lausetta sujuvaa englantia, eh. 

Jouduin edellä mainitun takia ottamaan saikkua duunista. Tuntui NIIN hyvältä. Työ aiheuttaa mulle tosi paljon ylimääräistä stressiä tällä hetkellä; lähinnä vaan siksi, että vihaan sitä. Ihan valehtelematta joudun aina ponnistelemaan ja vääntämään parit kyyneleet, kun pitäisi lähteä vuoroon. Enää reilu kolme viikkoa. Mä niin kaipaan elämää opiskelijana. Tosi monet puhuvat aloittavansa osa-aikatyöt yliopiston ohella, eniten luultavasti taloudellisista syistä. Mä ajattelin relata vielä ainakin hetken sen jälkeen, kun olen kesän saanut päätökseen. Omat säästöt auttavat, onneksi; mä haluan keskittyä pelkästään kouluun ja sosiaalisen piirin laajentamiseen ainakin tän ensimmäisen vuoden ajan. 

Mun ystäväpiiri pysyi suunnilleen samana viime vuoden välivuoden ajan. En oikein saanut uusia ystäviä, koska en käynyt missään, missä olisin voinut kehenkään tutustua (t. introvertti). Muutin omilleni uuteen kaupunkiin, vanhat piirit katkesivat sen takia. En anna asian häiritä nytkään, kun muutan vielä kauemmaksi. Ne ystävät, jotka pysyy, on niitä oikeita. Ne on worth it. Muilla ei ole niin väliä enää – jääköön vanha taakse. Kuitenkin, tämä vuosi on osoittanut mulle, kuinka tärkeitä ystävyyssuhteet ovat. Mä en oikeasti edes liioittele, kun laitan uusien asioiden ranking-listalla ystävät ihan sinne kärkeen. Mä kaipaan uusia piirejä, uusia ihmisiä ja persoonallisuuksia. Uusia ja moniulotteisia suhteita. Haluan oppia uutta ihmisistä. Tässäkin astun pois omalta mukavuusalueelta. Kuten mainitsin, mä koen itseni introvertiksi. En ehkä tutustu ihmisiin kunnolla helposti. Helposti ajattelen, ettei minuun haluta tutustua. Tässä on yksi haaste tulevalle vuodelle! Tutustu mahdollisimman moneen ilman ennakkoluuloja. Luo suhteita. Nauti siitä, kun on useampi henkilö, kenen kanssa vaihtaa sanoja. Uskalla avata ääni uusien ihmisten joukossa. Mä muuten tein tämän just äsken: aloitin ryhmächatin tulevien kämppisten kanssa. 

Sekava postaus! En pahoittele. Odotellaan jo syksyä ja sitä, että voin käydä asioihin kunnolla käsiksi bloginkin kautta. 

29 päivää.

Anna