Uusi alku

Mä olen elossa! Selviytynyt jotenkin. Viides päivä lähti tänään aamulla käyntiin, kohta jo viikko täynnä. Aika menee niin nopeasti. Läväytän nyt kaiken vain tähän, ilman mitään luonnoksia. Raakuutta. Varautukaa teksti- ja kuvaoksennukseen…

Lauantai oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Mä olen huomannut olevani ihminen, joka tuntee tunteet hyvinkin äärilaidassa, if that makes any sense. Toisin sanoen, jos mua vituttaa, niin vituttaa sitten ihan kunnolla. Kun taas olen iloinen, en voi keksiä yhtäkään huonoa asiaa maailmassa. Lauantai lähti käyntiin kello kolmen herätyksellä. En nukkunut lentoa edeltävänä yönä melkein yhtään. Automatka lentokentälle tuntui oudolta. En tiennyt, mikä mua odottaisi vastassa. Hyppy tuntemattomuuteen. Lento stressasi, sillä perjantaina sain korvatulehduksen oireita. Korvatulehduksen kanssahan ei paljoa lennellä, menin lääkäriin ja ei tulehdusta onneksi löytynyt. Kipu jatkui mutta mä kuitenkin selviydyin jotenkin hengissä särkylääkkeiden voimalla (toinen korva tosin on vieläkin lukossa..). Meidän lennolla oli tosi monta mimmiä matkalla samaan kohteeseen! Löytyipähän yksi kaveri lukiostakin. Pieni maailma.

Anyways, lentojen jälkeen ulostauduimme ulos Aberdeeniin. Lentokenttä yllätti hyvin pienellä koollaan. Sää oli onneksi aurinkoinen, ja sellaisena se on pysynytkin. Pienen säädön jälkeen saimme kamat yliopiston tarjoamaan bussiin ja pääsimme liikkeelle. Näkymät bussin ikkunasta eivät olleet kummoiset. Siitä laski fiilis ehkä hieman. Onko tämä vain tämmöinen rupukylä? Kävin hakemassa ID-kortin opiskelijakylän Central Buildingista ja suunnistin kotiin. Mä en muista mitä majoituksesta olen maininnut, mutta vietän siis tämän vuoden Hillheadin Student Villagessa. Ilmeisesti suurin osa ekavuotisista tekeekin näin. Hyvä tapa tutustua uusiin ihmisiin (itsellä neljä kämppistä). Kämppä yllätti! Mä ihan tosissani odotin homeisia seiniä ja pelkkiä kokolattiamattoja. Homeesta ei ole tietoakaan ja kokolattiamatot ovat vain omassa huoneessa. Eikä ne niin pahat ole. Aloin heti painimaan netin ja sim-kortin kanssa ja asiat ratkesivat yllättävän nopeasti. Väsymys kuitenkin painoi, samoin nälkä. Jotenkin kaikki vaan ärsytti yleisesti. Olin siis vielä silloin ihan puolikuntoinen ja kuumeessa – ei ihme, että uuvutti. Levitin kaiken ulos matkalaukuista ja lähdin keskustaan syömään. Mä en edes ihan rehellisesti muista, mitä muuta tein illalla. Muistan vain sen, että kulttuurishokki oli yllättävä ja itku meinasi puskea koko ajan läpi. Muistan myös sen, kuinka kauhealta tuntui, kun ei pystynyt navigoimaan itseänsä. Se tunne, kun et yksinkertaisesti tiedä, missä olet. Ekat päivät on aina pahimpia. 

Sunnuntaina olo alkoi jo helpottamaan. Henkisesti siis. Fyysisesti olisin vain voinut maata sängyssä. Niin huono ajankohta sairastamiselle! Päivälle oli luvassa Campus Tour, jonka lahjakkaasti järjestäjät kusaisivat. Lähdettiin sitten ihan omalle tourille kahden kämppiksen kanssa. Mä oikeasti tunnen olevani Tylypahkassa täällä. Kaikki on niin kaunista ja vanhanaikasta. Meidän campushan sijaitsee ”vanhassa kaupungissa”, noin 20 minuutin kävelymatkan päässä asuntolasta. Suurin osa kuvan postauksista onkin juuri sieltä. Mukulakivet tuntuu huonojen kenkien pohjissa mutta ei sitä huomaa, kun on niin paljon muuta katseltavaa. 

Sunnuntaina yritettiin myös metsästää jotain keittiötarvikkeita. Naurakaa vaan, mutta mä olisin ihan hyvin voinut ottaa mukaan pari kattilaa ja pannua. Ja aterimet. Ei ole kiva tuhlata niiden etsimiseen aikaa ja rahaa täällä päässä. Varsinkin minunlainen ihminen, joka stressaantuu hyvinkin helposti, olisi voinut säästää hermojaan tässä. 

Maanantai alkoi International Orientationilla. Meidän International Society oli järkännyt kaksi päivää kestävän orientaation, jossa jokainen kansainvälinen opiskelija voi käydä opettamassa itseään maan tavoille. Mulla itselläni oli maanantaina sessions pankkitilin avaamisesta, yleisestä opiskelusta Britanniassa. Myös Library Tour oli hyvinkin tarpeellinen. Alkuillan vietin keskustassa siihen asti, että kuume alkoi taas nousta. Ei muuta kuin kämpille nukkumaan. Harmitti lievästi, mutta on ehkä järkevämpää tervehtyä heti, kuin saada jälkitautia. 

Tiistaina sessions jatkuivat, ja mulla oli luvassa tietoa lääkärillä käymisestä, matkustelusta, uuteen maahan sopeutumisesta ja Aberdeenin perusjutuista. Nämä luennoitsijat kyllä tietävät, mitä tekevät! Ja on ihana huomata, etten mä ole ainoa, joka on ihan hukassa. 

Päivällä mietin vielä, että viettäisin seuraavankin illan sängyssä. Päätin kuitenkin lähteä Quiz Nightiin eli tietovisaan suomalaisen kaverini kanssa. Ja voittaa koko show’n. Joo, meidän joukkue tuli jaetulle ensimmäiselle sijalle :-D Tiesin jopa pari vastausta, tuli fiksu olo. Ja mä en ikinä edes voita mitään. Tutustuin kahteen ruotsalaiseen, yhteen tsekkiläiseen ja brittiin. Myös mun englanti sai vähän harjoitusta. Jotenkin täällä tuntuu, että oma puhuminen on sellasta sössötystä. Kaikki asiat tulee sanottua tosi yksinkertaisesti, jotta kaikki ymmärtää. Hyvää harjoitusta kyllä, kun mä en englantia ole tosiaan arjessa käyttänyt melkein ikinä. 

Kyllä musta välillä tuntuu siltä, että olikohan tää nyt ihan oikea vaihtoehto. Katastrofiajattelu koputtelee takaraivolle. Jokaisessa päivässä on tuntunut koti-ikävän makua. Mä olen kuitenkin ylittänyt itseni, se pitää pitää mielessä. Pitää saada arki rullaamaan, niin helpottaa. Onneksi mulla on J, joka on ollut tukena Skypen kautta. 

Mun pitää vielä kerran kyllä pahoitella näiden kuvien laatua ja kaikkea. Sori. Koittakaa kestää mun iPhone 6:sta ja olemattomia kuvaustaitoja. Lähettäkää tsemppejä, niitä mä tarvitsen!

 

Anna