Haihtuuko ”alkuhuuma”?

Olen viime aikoina miettinyt, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”alkuhuumasta” suhteen alkuaikoina, ja onko se jotain sellaista, mikä häivenee tai haihtuu suhteen edetessä. Alkuhuumalla tarkoitetaan varmaankin yleensä sellaista erityistä toisen huomioimista ja ihastusta, sitä kun on ihan hullaantunut toiseen ja tahtoo kertoa ja näyttää sen. Ehkä alkuhuuman piikkiin voi mennä myös tietynasteinen riippuvuus toisesta, mikä varmaankin usein kuvaa tuoreen suhteen alkuaikoja. Kun haluaisi koko ajan olla toisen kanssa, tai jos ei voi, niin ainakin olla yhteydessä. Itseni kohdalla nykyisessä suhteessa alkuun liittyi juurikin tällaista ”riippuvuutta” – toinen oli koko ajan mielessä ja täytti ajatukset lähes jatkuvasti. Usein oli toista ikävä jo heti sen jälkeen, kun oltiin erkaannuttu, menty esimerkiksi omiin koteihin yöksi.

Paljon on kuitenkin sellaista ”huumaa”, mikä ei ole muuttunut miksikään tai haihtunut suhteen edetessä. Olen edelleenkin hyvin ihastunut kumppaniini (joskin tässä on paljonkin vaihtelua sen suhteen, onko menossa hyvä vai huono ”kausi” tai hetki), haluan suukottaa häntä kun tavataan, erotaan tai mennään nukkumaan, tykkään kulkea käsi kädessä, halia ja punkea sohvalla syliin vähän turhankin tiiviisti. Yhäkin ilahdun, jopa liikutun, pienistä eleistä tai teoista, joista huomaan, että hän välittää ja ajattelee minua. Tykkään höpöillä ja söpöillä, kertoa että rakastan ja lähettää niitä sydämiä viestissä silloin kun tekee mieli. Monella tapaa käyttäydyn yhä kuin vastarakastunut. En silti koe, että käytökseni olisi kahden vuoden jälkeen vieläkin ”alkuhuumaa”, tai että jonkin turhien intoilujen pitäisi jossain vaiheessa suhdetta jäädä pois.

Erityisesti aloin tätä ilmiötä miettiä erään keskustelun jälkeen, jonka kävin poikaystävän kanssa. En muista tarkemmin, mistä aiheesta silloin puhuimme, mutta varmaankin kyseessä oli taas jonkinlainen väsynyt keskustelu siitä, kuinka toivoisin poikaystävän kertovan tunteistaan enemmän ja kuinka välillä olen epävarma siitä, missä mennään. Muistan, kun poikaystäväni sanoi pelkäävänsä, milloin minun alkuhuumani haihtuu. Tämä jäi pitkäksikin aikaa mietityttämään, sillä yllätyin asiasta melkoisesti. En tainnut oikein siinä tilanteessa edes sisäistää, mitä tyyppi juuri sanoi, mutta jälkikäteen olin jopa hieman loukkaantunut. Taisin jo silloin vastata, että tapani olla suhteessa on rakastava, välittävä, fyysistä läheisyyttä kaipaava, toista huomioiva ja jollain tasolla toisesta riippuvaiseksi tuleva. Enkä nyt tarkoita sellaista ”en voisi olla tuntia erossa poikaystävästäni” -riippuvuutta. Mutta jotenkin se, että toinen pelkäsi minun tulevan järkiini jossain vaiheessa (silloinkin oltiin jo seurusteltu varmaankin puolitoista vuotta), tuntui surulliselta. Ehkä meillä on hieman eri käsitykset ”huumasta”, rakastumisesta ja rakastamisesta. Poikaystäväni ei ole erityisen söpöilevää tai siirappista tyyppiä (onko moni suomalaismies? ;)), joten ehkä hänelle kaikki ”ylimääräinen” voi tuntua huumailulta.
Toki huomaan itsessäni paljonkin muutosta suhteen alkuajoista. Nykyisin osaan taas paremmin olla itsekseni. Jossain vaiheessa tuntui, että olisi halunnut viettää kaiken liikenevän ajan toisen kanssa, nykyisin on useimmiten ihan kiva olla välillä yksin omassa kodissa. Ja toisaalta huomaan, että poikaystävääkään ei ole pitkään aikaan ahdistanut olla ”liikaa” minun kanssani – ehkä juuri siksi, etten ole niin painostava (?) siinä, että koko ajan pitäisi nähdä. Tai sitten toisen kanssa oleminen alkaa olla molemmille se normi, ja yksinolo ei enää tunnu tavalliselta olotilalta. Tykkään kuitenkin yhä ilahduttaa poikaystävääni leipomalla, kokkaamalla, tiskaamalla, keksimällä jotain kivaa yhteistä ohjelmaa, tai millä milloinkin – ja niinpä, nämä asiathan ovat ihan niitä tavallisia asioita parisuhteessa, ei mitään alkuhuumailuja. No, ehkä tässä jo sekoittuu koko pointti siitä, mitä se alkuhuuma edes on, mutta ehkäpä se mitä yritin viestittää oli se, että mielestäni alkuhuuman tai toisen erityisen huomioimisen ei tarvitse haihtua mihinkään ja parempi vain jos toisesta välittää, innostuu ja ilahtuu samalla tavoin kuin suhteen alussa. Eikai se väärin voi olla. Täytyykin ottaa tämä puheeksi poikaystävän kanssa ja kysyä, vieläkö häntä pelottaa ”huumani” häipyminen – ja ehkä lohduttaa kertomalla, että alkuhuumat voi nyt unohtaa, minä nyt vain olen tällainen, kun rakastan.