Muiden häissä

Olipa taas viikonloppu, joka sai ajatukset pyörimään päässä. Pääsin lauantaina osallistumaan tuttavapariskunnan hääjuhliin ja sen myötä viikonloppuun onkin mahtunut monenlaista tunnetta. Yllätyin itsekin, miten paljon liikutuin kirkossa kun toiset vihittiin avioliittoon ja jäin vähän ihmettelemään omaa kokemustani. Jotenkin se, kun pappi kertoi tämän pariskunnan alkutaipaleesta, siitä mitä he arvostavat toisissaan, toivoi näille hyviä yhteisiä vuosia, rakkautta, onnea ja kuinka kauniilta ja onnelliselta kaikki tuntui, sai minut pidättelemään itkua. En tunne kyseistä pariskuntaa erityisen läheisesti, vaikkakin ystäviä ollaan, mutta sen perusteella mitä tiedän, he vaikuttavat sopivan toisilleen, sillä tavalla kuin ulkopuolisen silmään se nyt voi näyttäytyä. En kuitenkaan niinkään liikuttunut siitä, miten ihanaa on että he saavat toisensa ja heille toivotaan onnea ja rakkautta, vaan minun liikutukseni liittyi ihan tasan omaan itseeni. Aloin ajatella omaa suhdettani, sitä millaista meidän rakkaus on, sovimmeko toisillemme, olemmeko yhdessä vielä vuoden tai kolme kuluttua, mihin yhteinen tiemme johtaa ja ennen kaikkea sitä, näkisinkö meidät hääparin tilalla menemässä naimisiin. Tulkitsin, että liikutusta ja silmien vettymistä aiheutti eniten kohdallani se, että vastaus pohdintaani on tällä hetkellä: en tiedä. En kertakaikkiaan tiedä, olemmeko omalla mittapuullani ns. sopivat toisillemme ja onko meidän tarinamme sellainen, joka kestää vielä vuosia. Ja jotenkin se epävarmuus iski yllättävän kovaa juuri siellä kirkossa, kauniina lauantaipäivänä toisten mennessä onnellisina naimisiin. 

Jouduin hieman tsemppaamaan itseäni vihkitilaisuuden jälkeen, jotta onnistuisin jutustelemaan ja juhlimaan iloisena loppuillan, mutta onneksi pääsin pian alakulostani eroon ja juhlatunnelmaan mukaan. Silti koko viikonlopun asia on ollut paljon mielessä ja tunkeutunut ajatuksiin toivomaani enemmän. Jostain syystä en aina löydä varmuutta uskoa siihen, että tämä suhteemme kestää ja tulevaisuutemme on yhteinen. Vaikka meillä on paljon hyvää, jollain tasolla ajoittain epäilen ja pelkään, vaikken aina edes ihan tiedä mikä se on, mikä pelottaa. Tiedostan kuitenkin, että kaikessa epävarmuudessa on myös paljon sellaista, mikä kumpuaa tasan omasta päästäni, eivätkä kaikki epäilykseni ole aina ihan täysin kohtuullisia. Toisaalta taputan itseäni olkapäälle siitä hyvästä, että (ainakin välillä) ymmärrän edes tämän verran ja osaan edes hieman suhteuttaa omia epävarmuuksiani todellisuutta vastaavaan mittakaavaan.

Haluan kuitenkin uskoa, ja tämä on minulta melko paljon sanottu ajankohtaan ja tilanteeseen nähden (sunnuntai-ilta(/yö) + väsymys), että juuri nyt minun ei tarvitsekaan tietää, miten pitkälle tässä kuljetaan yhdessä ja onko tämä suhde loppuelämää varten. Yritän suhtautua niin, että tärkeintä on se, että tällä hetkellä on hyvin ja tällä hetkellä epävarmuus tulevaisuudesta ei ahdista liikaa. Eikä se ahdistakaan. En tällä hetkellä edes haluaisi naimisiin, ei ei ei vielä vuosiin, joten miksi minun pitäisi juuri nyt tietää, onko nykyinen poikaystäväni myös tuleva aviomieheni? Päätän nyt, että ei tarvitse. 

Ja (toivottavasti) nukun taas ensi yön vähän paremmin – onnellisena siitä, että ystäväni menivät onnellisesti naimisiin, sekä siitä, että tällä hetkellä minulla on kaikki ihan hyvin.