Oppia luottamaan
On se kummaa, miten vaikeaa on luottaa siihen, että huonojenkin päivien jälkeen elämä jatkaa taas hyvällä radallaan. Taas kävi niin, että yhden ”riidan” jälkeen olin epävarma suhteen tulevaisuudesta, näin taas vain niitä huonoja puolia ja mietin, minkälaisen vihaisen viestin kirjoitan hänelle, jos hän ei vastaa puhelimeen. Riita, jota ei edes oikeastaan voi riidaksi sanoa, oli sellainen, että toinen tuli töistä uskomattoman huonolla tuulella kotiin, ei jaksanut oikein puhua tai hymyillä, itse en jaksanut jäädä imemään pahaa mieltä itseeni ja muutenkin oli pari juttua, mitä piti tehdä omassa kodissa, siispä lähdin kotiin jäämättä ihmettelemään sen enempää, moikkasin kuitenkin mennessäni. Toinen jäi makaamaan sohvalle naama kohti selkänojaa.
Loppuillan olin ihan hyvillä mielin kotona, puuhailin omiani, vein kameran ulkoilemaan, kuvasin kukkia. Mutta silti kaihersi mieltä pettymys, suuttumus, ärtymys ja epävarmuus. Ärsytys siitä, että toinen ei jaksa/viitsi minun vuokseni edes yrittää päästä pahantuulisuutensa yläpuolelle. Toki kaikilla on huonot päivänsä, mutta en vain osaa täysin olla yhdistämättä pahaa tuulta itseeni. Tälläkään kertaa hän ei oikein antanut kunnollisia vastauksia kysymyksiin ”onko kaikki hyvin?”, ”mistä kiikastaa?”, ”paranisiko päivä, jos lähtisin kotiin täältä?” (siihen hän sentään vastasi: ”en usko”). Ärsyttää vain toisen paha ilma, joka vie kaiken ilon itsestänikin silloin kun se oikein iskee. Ja silloin kun en tiedä syytä huonotuulisuuteen, en voi myöskään täysin poissulkea sitä, että se liittyykin minuun.
No, edistystä on tapahtunut siinä, että nyt ei itkettänyt, en manannut suhdetta tuomioon. Silti, ehdin jo nähdä uhkakuvia siitä, kuinka hän peruu tulevan viikonlopun yhteiset ohjelmamme tai mököttää monta päivää, vaikka mihinkään sellaiseen ei ollut yhtäkään järkevää syytä. Eikä hän ole koskaan tehnyt sellaista. Jotenkin vain epäilykset valtaavat mieleni, kun huonoja päiviä tulee. Nykyään osaan jo sanoa itselleni, että kaikilla on huonoja päiviä, ne eivät pilaa muuten hyvää suhdetta ja seuraava päivä on aina jo parempi, mutta silti jokin epäluulo kummittelee taka-alalla.
Seuraavana päivänä soitin hänelle illalla, hän ei vastannut. Näin jo mielessäni, kuinka hän katselee puhelinta sohvalla ja päättää olla vastaamatta (mutta miksi hän tekisi niin?). Puolen tunnin päästä hän soitti takaisin, kertoi olleensa suihkussa. Hän oli puhelias, jutteli niitä näitä, puhuttiin lomasuunnitelmista ja viikonlopusta. Puhelun jälkeen tunsin, kuinka jännittyneisyys ja huoli haihtuivat kuin tuhka tuuleen, otsan rypyt silenivät – kaikki hyvin jälleen. Mutta jostain syystä piti taas ajatella toisesta ikävästi ja epäillä kaikkea yhden huonon päivän jälkeen. Oppisinpa vihdoin luottamaan tähän, meihin.
Olen sentään edistynyt tässä, joten myös uskon, että opin vielä.