Katsoin yksi päivä ohjelmasarjaa huippukokeista, jossa jokaisessa jaksossa keskityttiin yhteen ammattilaiseen, tämän historiaan, filosofiaan ja tarinaan. Monet kertoivat siitä, miten kokkaaminen tai ravintolan johtaminen ovat heille suurin intohimo elämässä, miten he ovat taistelleet saavuttaakseen unelmansa ja miten suurta tyydytystä he kokevat työstään ja saavutuksistaan. Sarja sai minut ajattelemaan omia unelmiani ja intohimojani – tai oikeastaan niiden puutetta. En oikein tiedä, onko minulla sellaisia unelmia, jotka haluaisin kovasti toteuttaa tai asioita, joihin suhtautuisin mielettömällä intohimolla. Tämä ajatus vähän hämmensi ja sai ihmettelemään, pitäisikö kaikilla olla unelmia, joita kohti kulkea. Onko elämä jotenkin vajaata, jos pitkäaikaiset unelmat eivät ohjaa valintoja ja intohimo ei määrittele ammattia tai elämäntarkoitusta?

Puhuin tästä vähän surullisena poikaystävälle: ”Mä en tiedä onko mulla unelmia, eikä mulla ole mitään elämää suurempaa intohimoa tai paloa johonkin tiettyyn tekemiseen”. Tyyppi oli sitä mieltä, että ei tarvitsekaan olla. Se kysyi, eikö riitä, että elämä on hyvää ja siihen sisältyy asioita, joista tykkää (tai jotenkin näin). Lisäksi se huomautti, että niillä, jotka suhtautuu esimerkiksi työhönsä kovin intohimoisesti ja elämän tärkeimpänä asiana, voi olla aika kapea vapaa-ajan elämä ja intohimo yksittäiseen tiettyyn asiaan voi viedä hyvinkin suuren osan ajasta ja energiasta. Ja ihan tottahan se on. Toisaalta, jos joku työskentelee intohimoisesti unelmansa parissa, hän ei välttämättä koe, että mahdollisesti vähäksi jäävä vapaa-aika tai elämän kaventuminen työn ympärille olisi haitaksi. Ja monelle heistä työ voi sanella koko elämäntavan ja hyvä niin, jos se tuntuu oikealta. Toisaalta joku voi olla pienestä asti haaveillut tietystä ammatista tai elämäntehtävästä ja joutuukin sen saavuttaessaan toteamaan, ettei se ollutkaan sitä, mitä odotti. Nämä esimerkit nyt ovat aika kärjistettyjä, mutta ymmärtänette pointin.

Kun mietin itseäni, en taida olla sellainen henkilö, joka kokee suurta paloa jotain tiettyä asiaa kohtaan ja taistelee tiensä yhteen ainoaan lopputulokseen. En ole koskaan ajatellut, että juuri tuohon ammattiin haluan tai juuri tämän asian haluan ehdottomasti saavuttaa. Opiskelupaikan valitsin sillä perusteella, mikä kiinnosti eniten tai ehkä jopa niin, että mikään muu ei kiinnostanut yhtä paljoa. Toisaalta minussa vaikuttaa myös halu ja tarve pärjätä ja olla hyvä, mutta se ei oikeastaan kohdistu mihinkään tiettyyn yksittäiseen asiaan. Opiskelujen myötä olen kuitenkin huomannut kiinnostuneeni alastani enemmän ja enemmän ja odotan töiden aloittamista hyvällä jännityksellä ja toiveella oppia mahdollisimman paljon ja voida työskennellä niin, että olen itse toimintaani tyytyväinen. Voi kuitenkin olla, että olisin jollain muulla alalla yhtä tyytyväinen, tai voihan niinkin tapahtua, että ala ei sovikaan minulle ja joudunkin etsimään paikkani jostain ihan muualta. Mistäs sitä tietää. Olen välillä miettinyt olevani vähän sellaista ”ajautuja-tyyppiä”, joka päätyy johonkin ja on siihen tyytyväinen. Vaikka toki olen tehnyt paljon töitäkin sen eteen, että olen esimerkiksi päässyt opinnoissa jo melkein loppuun. Uskoisin, ja toivon, että tulen myös pitämään työstäni ja mahdollisuudesta oppia aina lisää ja kehittää itseäni siinä.

Harrastukseni tuovat minulle iloa, mutta en suhtaudu niihin millään elämää suuremmalla intohimolla ja palolla. Riittää, että saan niistä jotain hyvää, ja jos en enää saa, vaihdan johonkin muuhun. Esimerkiksi matkustelu, ruoka, liikunta ja luonto taitavat kuitenkin olla omia intohimojani. Enkä usko, että siinä on mitään pahaa, jos ei työ tai ammatti ole se suurin intohimo elämässä (tai mistä myöskään tiedän, vaikka siitä tulisi itselleni sellainen…). Tietysti, jos työn parissa vietetään suuri osa elämästä, olisi hyvä, että siitä pitää. Mutta omassa tärkeysjärjsetyksessäni vapaa-aika ja rentoilu ovat hirmuisen tärkeitä, ja uskon, että aina tulevat olemaankin.

Ja on kai minullakin unelmia, mutta en vain ehkä ole osannut nähdä niitä siinä valossa. Omat unelmani liittyvät enemmänkin pieniin hyvää oloa tuottaviin asioihin, hyvään oloon, rakkauteen, iloon ja onnellisuuteen. Toisaalta elämässäni on myös paljon näitä asioita, mutta kuka sanoi, että unelmien pitäisi olla sellaisia, joita ei vielä koskaan ole saavuttanut? Ylipäänsä itse tavoittelen elämässä ihan vain onnellisuutta ja ehkä jollain tasolla kokemusta siitä, että olen jollekin tärkeä ja hyödyllinen. Pieniä, mutta itselleni tärkeitä unelmia.

En oikeastaan tiedä, olenko surullinen tai pahoillani siitä, ettei elämääni ohjaa intohimot ja haaveet. Ehkä minulle riittää, että saan tehdä asioita, joista pidän, Ja ehkä olen vain ajatellut unelmista ja haaveista ihan väärin. Miksi unelmien pitäisikään olla jotain valtavia, kaukaisia, lähes saavuttamattomia asioita, miksei minun unelmani voisi olla tehdä muutama ulkomaanreissu vuodessa, syödä hyvää ruokaa, huolehtia terveydestäni, viettää vapaa-aikani mielekkäästi ja olla onnellinen omassa elämässäni? On kai meillä kaikilla haaveita, kun vähän tarkemmin vain miettii. Itselleni nämä pienemmät ja toteutettavissa olevat haaveet tuntuvat aika hyviltä ja sopivan kokoisilta. 🙂