Haihtuuko ”alkuhuuma”?

Olen viime aikoina miettinyt, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”alkuhuumasta” suhteen alkuaikoina, ja onko se jotain sellaista, mikä häivenee tai haihtuu suhteen edetessä. Alkuhuumalla tarkoitetaan varmaankin yleensä sellaista erityistä toisen huomioimista ja ihastusta, sitä kun on ihan hullaantunut toiseen ja tahtoo kertoa ja näyttää sen. Ehkä alkuhuuman piikkiin voi mennä myös tietynasteinen riippuvuus toisesta, mikä varmaankin usein kuvaa tuoreen suhteen alkuaikoja. Kun haluaisi koko ajan olla toisen kanssa, tai jos ei voi, niin ainakin olla yhteydessä. Itseni kohdalla nykyisessä suhteessa alkuun liittyi juurikin tällaista ”riippuvuutta” – toinen oli koko ajan mielessä ja täytti ajatukset lähes jatkuvasti. Usein oli toista ikävä jo heti sen jälkeen, kun oltiin erkaannuttu, menty esimerkiksi omiin koteihin yöksi.

Paljon on kuitenkin sellaista ”huumaa”, mikä ei ole muuttunut miksikään tai haihtunut suhteen edetessä. Olen edelleenkin hyvin ihastunut kumppaniini (joskin tässä on paljonkin vaihtelua sen suhteen, onko menossa hyvä vai huono ”kausi” tai hetki), haluan suukottaa häntä kun tavataan, erotaan tai mennään nukkumaan, tykkään kulkea käsi kädessä, halia ja punkea sohvalla syliin vähän turhankin tiiviisti. Yhäkin ilahdun, jopa liikutun, pienistä eleistä tai teoista, joista huomaan, että hän välittää ja ajattelee minua. Tykkään höpöillä ja söpöillä, kertoa että rakastan ja lähettää niitä sydämiä viestissä silloin kun tekee mieli. Monella tapaa käyttäydyn yhä kuin vastarakastunut. En silti koe, että käytökseni olisi kahden vuoden jälkeen vieläkin ”alkuhuumaa”, tai että jonkin turhien intoilujen pitäisi jossain vaiheessa suhdetta jäädä pois.

Erityisesti aloin tätä ilmiötä miettiä erään keskustelun jälkeen, jonka kävin poikaystävän kanssa. En muista tarkemmin, mistä aiheesta silloin puhuimme, mutta varmaankin kyseessä oli taas jonkinlainen väsynyt keskustelu siitä, kuinka toivoisin poikaystävän kertovan tunteistaan enemmän ja kuinka välillä olen epävarma siitä, missä mennään. Muistan, kun poikaystäväni sanoi pelkäävänsä, milloin minun alkuhuumani haihtuu. Tämä jäi pitkäksikin aikaa mietityttämään, sillä yllätyin asiasta melkoisesti. En tainnut oikein siinä tilanteessa edes sisäistää, mitä tyyppi juuri sanoi, mutta jälkikäteen olin jopa hieman loukkaantunut. Taisin jo silloin vastata, että tapani olla suhteessa on rakastava, välittävä, fyysistä läheisyyttä kaipaava, toista huomioiva ja jollain tasolla toisesta riippuvaiseksi tuleva. Enkä nyt tarkoita sellaista ”en voisi olla tuntia erossa poikaystävästäni” -riippuvuutta. Mutta jotenkin se, että toinen pelkäsi minun tulevan järkiini jossain vaiheessa (silloinkin oltiin jo seurusteltu varmaankin puolitoista vuotta), tuntui surulliselta. Ehkä meillä on hieman eri käsitykset ”huumasta”, rakastumisesta ja rakastamisesta. Poikaystäväni ei ole erityisen söpöilevää tai siirappista tyyppiä (onko moni suomalaismies? ;)), joten ehkä hänelle kaikki ”ylimääräinen” voi tuntua huumailulta.
Toki huomaan itsessäni paljonkin muutosta suhteen alkuajoista. Nykyisin osaan taas paremmin olla itsekseni. Jossain vaiheessa tuntui, että olisi halunnut viettää kaiken liikenevän ajan toisen kanssa, nykyisin on useimmiten ihan kiva olla välillä yksin omassa kodissa. Ja toisaalta huomaan, että poikaystävääkään ei ole pitkään aikaan ahdistanut olla ”liikaa” minun kanssani – ehkä juuri siksi, etten ole niin painostava (?) siinä, että koko ajan pitäisi nähdä. Tai sitten toisen kanssa oleminen alkaa olla molemmille se normi, ja yksinolo ei enää tunnu tavalliselta olotilalta. Tykkään kuitenkin yhä ilahduttaa poikaystävääni leipomalla, kokkaamalla, tiskaamalla, keksimällä jotain kivaa yhteistä ohjelmaa, tai millä milloinkin – ja niinpä, nämä asiathan ovat ihan niitä tavallisia asioita parisuhteessa, ei mitään alkuhuumailuja. No, ehkä tässä jo sekoittuu koko pointti siitä, mitä se alkuhuuma edes on, mutta ehkäpä se mitä yritin viestittää oli se, että mielestäni alkuhuuman tai toisen erityisen huomioimisen ei tarvitse haihtua mihinkään ja parempi vain jos toisesta välittää, innostuu ja ilahtuu samalla tavoin kuin suhteen alussa. Eikai se väärin voi olla. Täytyykin ottaa tämä puheeksi poikaystävän kanssa ja kysyä, vieläkö häntä pelottaa ”huumani” häipyminen – ja ehkä lohduttaa kertomalla, että alkuhuumat voi nyt unohtaa, minä nyt vain olen tällainen, kun rakastan.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään

Unelmista ja intohimoista

Katsoin yksi päivä ohjelmasarjaa huippukokeista, jossa jokaisessa jaksossa keskityttiin yhteen ammattilaiseen, tämän historiaan, filosofiaan ja tarinaan. Monet kertoivat siitä, miten kokkaaminen tai ravintolan johtaminen ovat heille suurin intohimo elämässä, miten he ovat taistelleet saavuttaakseen unelmansa ja miten suurta tyydytystä he kokevat työstään ja saavutuksistaan. Sarja sai minut ajattelemaan omia unelmiani ja intohimojani – tai oikeastaan niiden puutetta. En oikein tiedä, onko minulla sellaisia unelmia, jotka haluaisin kovasti toteuttaa tai asioita, joihin suhtautuisin mielettömällä intohimolla. Tämä ajatus vähän hämmensi ja sai ihmettelemään, pitäisikö kaikilla olla unelmia, joita kohti kulkea. Onko elämä jotenkin vajaata, jos pitkäaikaiset unelmat eivät ohjaa valintoja ja intohimo ei määrittele ammattia tai elämäntarkoitusta?

Puhuin tästä vähän surullisena poikaystävälle: ”Mä en tiedä onko mulla unelmia, eikä mulla ole mitään elämää suurempaa intohimoa tai paloa johonkin tiettyyn tekemiseen”. Tyyppi oli sitä mieltä, että ei tarvitsekaan olla. Se kysyi, eikö riitä, että elämä on hyvää ja siihen sisältyy asioita, joista tykkää (tai jotenkin näin). Lisäksi se huomautti, että niillä, jotka suhtautuu esimerkiksi työhönsä kovin intohimoisesti ja elämän tärkeimpänä asiana, voi olla aika kapea vapaa-ajan elämä ja intohimo yksittäiseen tiettyyn asiaan voi viedä hyvinkin suuren osan ajasta ja energiasta. Ja ihan tottahan se on. Toisaalta, jos joku työskentelee intohimoisesti unelmansa parissa, hän ei välttämättä koe, että mahdollisesti vähäksi jäävä vapaa-aika tai elämän kaventuminen työn ympärille olisi haitaksi. Ja monelle heistä työ voi sanella koko elämäntavan ja hyvä niin, jos se tuntuu oikealta. Toisaalta joku voi olla pienestä asti haaveillut tietystä ammatista tai elämäntehtävästä ja joutuukin sen saavuttaessaan toteamaan, ettei se ollutkaan sitä, mitä odotti. Nämä esimerkit nyt ovat aika kärjistettyjä, mutta ymmärtänette pointin.

Kun mietin itseäni, en taida olla sellainen henkilö, joka kokee suurta paloa jotain tiettyä asiaa kohtaan ja taistelee tiensä yhteen ainoaan lopputulokseen. En ole koskaan ajatellut, että juuri tuohon ammattiin haluan tai juuri tämän asian haluan ehdottomasti saavuttaa. Opiskelupaikan valitsin sillä perusteella, mikä kiinnosti eniten tai ehkä jopa niin, että mikään muu ei kiinnostanut yhtä paljoa. Toisaalta minussa vaikuttaa myös halu ja tarve pärjätä ja olla hyvä, mutta se ei oikeastaan kohdistu mihinkään tiettyyn yksittäiseen asiaan. Opiskelujen myötä olen kuitenkin huomannut kiinnostuneeni alastani enemmän ja enemmän ja odotan töiden aloittamista hyvällä jännityksellä ja toiveella oppia mahdollisimman paljon ja voida työskennellä niin, että olen itse toimintaani tyytyväinen. Voi kuitenkin olla, että olisin jollain muulla alalla yhtä tyytyväinen, tai voihan niinkin tapahtua, että ala ei sovikaan minulle ja joudunkin etsimään paikkani jostain ihan muualta. Mistäs sitä tietää. Olen välillä miettinyt olevani vähän sellaista ”ajautuja-tyyppiä”, joka päätyy johonkin ja on siihen tyytyväinen. Vaikka toki olen tehnyt paljon töitäkin sen eteen, että olen esimerkiksi päässyt opinnoissa jo melkein loppuun. Uskoisin, ja toivon, että tulen myös pitämään työstäni ja mahdollisuudesta oppia aina lisää ja kehittää itseäni siinä.

Harrastukseni tuovat minulle iloa, mutta en suhtaudu niihin millään elämää suuremmalla intohimolla ja palolla. Riittää, että saan niistä jotain hyvää, ja jos en enää saa, vaihdan johonkin muuhun. Esimerkiksi matkustelu, ruoka, liikunta ja luonto taitavat kuitenkin olla omia intohimojani. Enkä usko, että siinä on mitään pahaa, jos ei työ tai ammatti ole se suurin intohimo elämässä (tai mistä myöskään tiedän, vaikka siitä tulisi itselleni sellainen…). Tietysti, jos työn parissa vietetään suuri osa elämästä, olisi hyvä, että siitä pitää. Mutta omassa tärkeysjärjsetyksessäni vapaa-aika ja rentoilu ovat hirmuisen tärkeitä, ja uskon, että aina tulevat olemaankin.

Ja on kai minullakin unelmia, mutta en vain ehkä ole osannut nähdä niitä siinä valossa. Omat unelmani liittyvät enemmänkin pieniin hyvää oloa tuottaviin asioihin, hyvään oloon, rakkauteen, iloon ja onnellisuuteen. Toisaalta elämässäni on myös paljon näitä asioita, mutta kuka sanoi, että unelmien pitäisi olla sellaisia, joita ei vielä koskaan ole saavuttanut? Ylipäänsä itse tavoittelen elämässä ihan vain onnellisuutta ja ehkä jollain tasolla kokemusta siitä, että olen jollekin tärkeä ja hyödyllinen. Pieniä, mutta itselleni tärkeitä unelmia.

En oikeastaan tiedä, olenko surullinen tai pahoillani siitä, ettei elämääni ohjaa intohimot ja haaveet. Ehkä minulle riittää, että saan tehdä asioita, joista pidän, Ja ehkä olen vain ajatellut unelmista ja haaveista ihan väärin. Miksi unelmien pitäisikään olla jotain valtavia, kaukaisia, lähes saavuttamattomia asioita, miksei minun unelmani voisi olla tehdä muutama ulkomaanreissu vuodessa, syödä hyvää ruokaa, huolehtia terveydestäni, viettää vapaa-aikani mielekkäästi ja olla onnellinen omassa elämässäni? On kai meillä kaikilla haaveita, kun vähän tarkemmin vain miettii. Itselleni nämä pienemmät ja toteutettavissa olevat haaveet tuntuvat aika hyviltä ja sopivan kokoisilta. 🙂

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä