Meinasin kirjoittaa otsikon muotoon ”rakastan liikaa”, mutta sitten ajattelin asiaa ja totesin, että mielestäni niin ei voi tehdä. Rakastaa ei voi liikaa, jos sen tekee oikein. Itse sen sijaan huomaan välillä ajattelevani, että teen sen väärin. Tarkoitan tällä sitä, että rakkauteni vie välillä liikaa energiaani, keskittymistäni ja minua itseäni. Kiintymykseni toiseen henkilöön on välillä niin suurta, että se jättää kaiken alleen ja täyttää mielen liiallisesti. 

Olen elämässäni viettänyt paljon aikaa yksin, omasta valinnastani sekä olosuhteiden takia. Olen aina ajatellut, että viihdyn yksin, mutta enää en tiedä, onko se niin. Nyt kun elämässä vihdoin on toimiva parisuhde ja henkilö, jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin, tuntuu että se on niin tärkeää, että kaikki muu voi jäädä toissijaiseksi. Mutta eihän se niin ole. Rakkauden ja kiintymyksen tulisi olla lisiä jo ennalta hyvään elämään, eikä se asia, josta onnellisuus ja hyvä olo riippuvat. En nyt tarkoita, että kaikki päiväni menisivät poikaystävän miettimiseen ja toisen kylkeen kiinni kasvamiseen, mutta ajoittain tuntuu, että parisuhde ja omat ajatukset siihen liittyen ovat niin suuressa osassa ajatusmaailmaani, että paljon muulle ei jää tilaa. 

Tämäkin tosin vaihtelee aikaa myöten. Välillä ihmettelen itsekin, kuinka tasapainoinen olo minulla on, miten helppoa on olla toisen kanssa ja samalla pitää kiinni itsestä ja omista kiinnostuksen kohteistaan. Sitten taas tulee hetkiä, jolloin jokin tuntuu olevan pielessä ja pään täyttävät ajatukset siitä, missä on vika, mitä pitäisi tehdä toisin ja miten saada tilanne taas normaaliksi, siihen, että on taas hyvä ja tasapainoinen olo yksin sekä toisen kanssa.

Viime aikoina olen tuskaillut juurikin yksinolon kanssa. Poikaystävän loman myötä olemme viimeisen kuukauden aikana viettäneet enemmän aikaa yhdessä kuin ehkä koskaan aiemmin ja kaikki on ollut niin hyvin kuin vain voi olla. Sitten kun taas arki on alkanut, molemmilla omat kiireet ja aikataulut ja toisen mielessä on taas muutakin kuin yhdessäolo, niin takaisin tavalliseen palaaminen on tuntunut oudolta ja kurjalta. Olen ollut surullinen, enkä ole edes tiennyt syytä miksi. Olen kiukutellut poikaystävälle, kun hän on poissaoleva, vaikka nyt ajateltuna hän on ollut vain normaali. Itse sen sijaan olen yrittänyt sopeutua taas tilanteiden muutokseen ja siihen, ettei joka ilta olekaan mahdollisuutta kertoa toiselle, kuinka tärkeä hän on ja viimeiseksi illalla halata toista onnellisena. Ja se on saanut minut surulliseksi, kun olen taas joutunut kohtaamaan tavallisen arkeni, jossa joudun välillä pärjäämään itsekseni.

Asumme vielä erillämme (seurustelua on takana n. 1,5 v) ja siksi välillä tuntuu vaikealta yhdistää omaa elämään toisen kuvioihin. Asunnosta toiseen reissaaminen, mukaan tarvittavien tavaroiden miettiminen ja jatkuva siirtyminen vievät aikaa ja energiaa. Silti mietin paljon sitä, milloin on sellaisia iltoja, että ehdin mennä toisen luo yöksi ja milloin ”joudun” viettämään iltoja yksin kotona. Kaikki tämä tuntuu joskus raskaalta, mutta tällä hetkellä tilanteemme on tällainen.

Vaikka tässä vaiheessa alkaa jo tuntua siltä, että tunnemme toisemme ja voimme luottaa siihen, että toinen on ja pysyy, on silti ajoittain hetkiä, jolloin kaikki tuntuu vaikealta ja epäilen, miten osaamme olla yhdessä. Mutta yritän oppia ymmärtämään myös sen, että hyviä aikoja seuraa vaikeammat ajat, ja niiden jälkeen aurinko paistaa taas kirkkaammin. Jos jotain, niin minun pitäisi oppia luottamaan siihen, että rakkaus ei lopu, vaikka vaikeita aikoja tulee vastaan. Ja oppia olemaan antamatta liikaa merkitystä asioille, joiden painoarvo on todellisuudessa vähäinen (tästä voisin kirjoittaa oman kertomuksensa otsikolla ”Ylianalysoin”…). Sitä opettelen ja yritän pitää rakkauteni aisoissa. Siten, etten lakkaa rakastamasta, mutta etten myöskään jää itse kaiken rakkauden alta syrjään. Tasapainoilu, sitä yritän oppia.