Sekalaista alkutaipaleelta

Mitä mä täällä nyt sitten oikein teen?

Oikein hyvä kysymys, olen miettinyt asiaa muutaman kerran itsekin. Olen täällä harjoittelussa, töissä organisaatiossa, joka hoitelee eteläisen Afrikan ja Pohjoismaiden yliopistojen välistä yhteistyöstä. Näin työpaikkailmoituksen marraskuussa oman yliopiston rekryn Facebook-sivuilla, tuumasin että lol, haetaan, testaillaanpas samalla kirjoittaa työhakemusta vähän eri tavalla ja lisätään vielä videoesittely mukaan. En ole hirveän tottunut siihen, että kuulisin takaisin työhakemuksista mutta niin vain mut valittiin yliopiston ehdokkaaksi harjoittelupaikkaan ja lopulta sain paikan. Tätä seurasi parin päivän paniikki. Monenlaiseen liemeen olen elämäni aikana joutunut mutta huhhuh, nyt kyllä. 

Sitten piti alkaa stressata viisumista (spoilers: kamala prosessi); alunperin mun piti tulla tänne vasta huhtikuussa mutta tarvitsivat jo helmikuun puolessavälissä. Muutto toiselle mantereelle alle kahden kuukauden varoitusajalla, SELVÄ! Visa application and chill. En oikein tajunnu miettiä asiaa ennen kuin kävellessä työpaikalle Pöytävuoren siintäessä kaukaisuudessa. 

 

Minä ensimmäisenä aamuna: mitä helvettiä. 

Työpaikka sijaitsee University of Western Capessa, jonka kampuksella siis asustelen. Asuntolaelämään on ollut vähän vaikeuksia tottua vuosien yksiöasumisen jälkeen (kaipaan niin paljon pesukonettani). Keittiövälineinä minulla on paistinpannu ja veitsi, en hirveästi kokkaile. Jos joku tietää mistä täältä maasta saa Maman katkarapunuudeleita… Sisäänpääsy asuntola-alueelle on rajoitettu — korkeat aidat ympäröivät aluetta kuten kaikkialla täällä muuallakin. Mutta niin vehreää! 

Yliopistolla on ollut jonkin verran protestitoimintaa. #feesmustfall opiskelijaprotestiliike alkoi viime vuonna vastustamaan korkeita lukukausimaksuja, ja vaikka tilanne on rauhoittunut siitä huomattavasti (yliopisto oli mm. kiinni jonkin aikaa) niin liikehdintää on näin uuden lukukauden aluksi ollut, joskin protestointi on toistaiseksi keskittynyt Cape Townin yliopistoon. Siivoojat lakkoilivat tuossa pari viikkoa, yliopiston hallintoon oli parina päivänä pääsy pois kun he protestoivat kampuksella huutamalla, laulamalla ja rummuttamalla roskiksia. Äskettäin asuntolan porteille on ilmestynyt pari lisävartijaa konekiväärien kanssa, syystä en ole ihan varma. Moikkaillaan aina aamuisin ja iltaisin. 

”Morning!”
”How are you, m’am?”
Paremmin jos aamu ei alkaisi asekuumotuksella, mutta kiitos. 
 

Kuljen ympäriinsä osoitellen kasveja: ton mä oon tappanut. Tonkin. Ton piti olla vaikea tappaa mutta tein senkin. Ja tuon.