ratsastus ei yksin riitä
seinäjoella jaettavassa, jalkapalloon keskittyvässä all sport sanomissa on nyt parina kertana ollut myös ratsastusaiheista juttua. nyt viimeksi julkaistussa jutussa käsiteltiin sellaista aihetta, jota olen yrittänyt pienessä piirissä jo kauan tehdä tunnetuksi: ratsastus ei yksin riitä. vaikka ratsastus on vaativa ja monipuolinen laji, se tarvitsee tuekseen myös muunlaista treeniä ja erityisesti kehonhuoltoa. kuulostaako vähän itsestäänselvältä? ei se taida olla.
jutussa faf personal trainer kertoo huomioitaan ratsastajista maatiaisesta maailman huipulle, ja korostaa ratsastajan kehonhallinnan ja -tuntemuksen tärkeyttä. miksei ratsastaja vedä alkuverryttelyä ennen tuntia? jos valmentaja korjaa kantapäätä alemmas, onko kyse ongelman tosiasiallisen syyn vai sen seurauksen korjaamisesta? onko vika itsessä – ja kuinka syvällä?
olen yrittänyt itse tosiaan puhua muunkinlaisen treenin tärkeydestä omille tallikavereilleni. balletone-tunneilla jumpatessani kiinnitin usein huomiota siihen, miten samanlaisia tuntemuksia plieitä vääntäessä ohjaaja pyrki meidät saamaan kuin ratsastuksenopettajakin. pilateksesta nyt puhumattakaan, keskivartalon syvät lihakset ja ratsastus ovat naimisissa eivätkä todellakaan vain näön vuoksi. silti todella harva ratsastaja treenaa niitä säännöllisesti – ja mitä itse olen asiasta viime aikoina oppinut, tuskin ne harvatkaan treenaa oikein.
ei ole helppoja asioita ne. ratsastuksessa on helppo syyttää hevosta siitä, kun ei suju. tosiasiassa vika on valtaosassa tapauksista kuitenkin siellä satulan päällä eikä alla. tämäkin tiedostetaan, mutta sille itse asialle ei tehdä mitään. venyttely ja lihaskunnosta huolehtiminen ratkaisisi monta ongelmaa, mutta moni tyytyy ajattelemaan että ongelman tiedostaminen on jo osa sen ratkaisua. mikä on tavallaan ihan totta, mutta siihen ratkaisuun ei kyllä lopultakaan pääse saman virheen toistamisella. tästä puhutaan ihan liian vähän.
toisaalta ymmärrän, että monelle omallekin tutulleni ratsastus on yksittäinen harrastus, keino nollata aivot stressaavista ajatuksista ja saada samalla hyödyllistä liikuntaa ja ihania eläinkontakteja ehkä kerran viikossa. mutta silti, varsinkin kun puhutaan kohtalaisen edistyneistä ratsastajista, luulisi että se saman ongelman pyöritteleminen tunti tunnin jälkeen olisi turhauttavaa? eikö joku (muukin kuin minä, ehkä joku auktoriteettishenkilö) voisi kertoa, että sen voi poistaakin eikä aina vain tarvi kierrellä sitä tai koettaa kompensoida omaa heikkoa lenkkiä jollain toisella tavalla. hevonen on äärimmäisen herkkä harrastuskaveri ja vastaa pyyntöön täsmälleen eikä melkein. moni ei ymmärrä antavansa omalla vinoudellaan ristiriitaisia ohjeita vaan jää väkisin punnaamaan ongelmakohdassa luullen tekevänsä oikein.
treenaamalla myös kotona (tai yleensä muualla kuin hevosen selässä) voisi kuitenkin pienelläkin vaivalla saada jo merkittäviä tuloksia. ihan totta, vaikka kuulostaakin ostos-teeveeltä. ehkä se vaatisi hieman aivotyöskentelyä, voisi joutua neuvottelemaan ratsastuksenopettajan ja/tai hierojan tms. kanssa, ja sitten vielä muistaa ja jaksaa vaikkapa sitten telkkaria katsellessaan tehdä vaikka vähän vatsalihaksia tai venytellä. jotenkin sitä ei tajuta. tyydytään tietämään, että ollaan vinoja. ”no tää oikea kierros vaan on mulle vaikeampi.” henkilökohtaisesti se hieman turhauttaa, koska varsinkin nyt fyssarilta ja lääkäriltä toiselle hypellessäni olen oppinut omastakin kropastani niin paljon uusia asioita, että tahtoisin muidenkin saavan vastaavanlaisia ahaa-elämyksiä. olen katsellut samojen ihmisten tekevän samoja virheitä vuosikausia, ja vain murto-osa heistä pyrkii muutenkin niistä eroon kuin vain ratsastamalla!
tavoitteissa on eroja, ei kaikki halua tähdätä vaativiin luokkiin tai edes seurakisoihin. silti kaikki haluaa edistyä, ja siihen nyt vain vaadittaisiin sen tajuaminen, että ratsastus ei yksin riitä. harrastelija-tuntiratsastaja-tyypille se nyt ei tarkoita että pitäisi käydä salilla päivittäin, uida ja syvähengittää pilateksessa ja lisäksi vielä harrastaa balettia, mutta jotain pitäisi kuitenkin haluta tehdä, koska kropan toispuoleisuutta ei poisteta hevosen selässä. siellä vaan törmätään sen aiheuttamiin hankaluuksiin kerta toisensa jälkeen.
onkohan tässä joku punainen lanka ollut joskus? aina kun alan kirjoittaa jostain päässäni pyörineestä aiheesta, se lähtee ihan eri teille kuin mikä alunperin oli pointti. mulla on paha tapa vähän ymmärtää liikaa kaikkien näkökulmia, ja jään helposti kiertämään toisaalta-muttatoisaalta-kehää.
kaikki me ollaan vinoja, ja kuten sanottu, monet ratsastajista tietää sen oikein hyvin. mistähän se ymmärrys voitaisiin saada laajemmalti ihmisten aivoihin upotettua, että siihen ei tarvitse tyytyä? yleensä asialle voi tehdä jotain, eikä sen tarvitse olla kallista ja monimutkaista ja hankalaa ja aikaavievää. tietysti, mitä enemmän haluaa saavuttaa, sen enemmän se vaatii töitä, mutta sen määrän voi kukin itselleen määritellä. tärkeintä olisi kuitenkin tehdä jotain, ymmärtää että ongelman aiheuttajakin on luultavasti seuraus jostain kireydestä tai vinoudesta tai heikkoudesta, ja lähteä omassa tahdissaan ratkaisemaan sitä perussyytä. mutta ensin sitä pitäisi haluta niin paljon, että lähtisi selvittämään syitä ja seurauksia ja niiden ratkaisuja. onhan rajansa sillä, miten paljon voi kehittyä, jos asioita korjataan vain pintapuolisesti.
harva varmaan ajattelee asioita niin syvällisesti kuin minä kaikkine vaivoineni olen joutunut ajattelemaan. sehän se ongelma on. tietoisuutta lisäämään siis – mutta taidanpa treenata ensin vähän syviä vatsalihaksia.