bounce
kävin hyppelehtimässä pari kertaa ihanalla sotaratsulla. enää mua ei jännitä ajatus siitä vauhdikkaan rallittajan selkään menemisestä, koska olen sitä nyt harjoitellut vähäsen. jännitys piilee kuitenkin jossain selkäytimessä, sillä kertakaikkiaan en osaa rentoutua tarpeeksi esteharjoituksissa ainakaan tällaisissa pikkuratatehtävissä. ja vaikka hengittää. miten se aina unohtuukin?
tehtiin molemmilla tunneilla muutaman esteen rataharjoituksia, joista en nyt jaksa askarrella hienoja paint-kuvia, koska en muista enää miten ne meni 😀 ekalla tunnilla olin vuorossa toisena ja missasin täysin ensimmäisen ratsukon suorituksen, kun keskityin katselemaan hörsköttävää hevosta jonossa takanani. hyppäsinkin sitten sujuvasti ihan vääriä esteitä, koska olin sisäistänyt vaan sen ”violetti este” -fraasin enkä sen tarkemmin ehtinyt näemmä huomioida, että niitä oli kaksi. kuuntelinkin sitten koko lopputunnin hienoista kettuilua aiheesta ”muistatko hanska nyt mitä piti tehdä”. hassua.
no joo siihen pointtiin. eli mun käsiin. tai rentouteen. mulla oli yksi siihen vaikuttava onkelma, jonka korjasin vasta jälkeenpäin finanssipoliittisista syistä: huonot hanskat. siis ihan tosi huonot hanskat, ja vielä sellaiset letitetyt ohjat, joissa ei ole pykäliä. eli suomeksi mulla oli vauhdikas ja etupainoisuuteen pyrkivä heppa ja koko ajan liian pitkäksi luisuvat ohjat. se kun yhdistetään siihen, että mun aivot sanoo yhtä ja selkäydin toista, mulla oli jatkuvasti semmonen käsijarru-efekti päällä, kun käsiä ei vaan saa pidettyä oikealla paikalla – kevyessä istunnassa kaulaa vasten – ja nopeana. se aivot vastaan selkäydin -efekti on siis se, että aivot sanoo että hevonen saa edetä ja sen pitää edetä, mutta selkäydin huutaa että iiiiiiik me mennään tosi kovaa. näiden summana tasaisuudessa on hieman hakemista. siinä esteen jälkeen kun pitäisi olla nopea ja ehtiä nostaa hevonen ylös, jarruttaa ja ehkä vaihtaa laukkaa ja ratsastaa tietä ja katsoa jo seuraavalle esteelle, niin sitten siihen kun lisätään vielä ohjien kerääminen takaisin käteen ja käsien asetteleminen takaisin sellaiseen paikkaan, jossa ei sorru kantamaan hevosen etuosaa – huoooh. ei vaan tule ihan automaattisesti kun hyppään tällä hetkellä niin vähän.
no mä sain uudet välikausihanskat hankittua sitten paikallisesta uudesta minimanista. jos olisi kamerassa virtaa, kuvaisin sekä ne että ne edelliset. ne ”vanhat” on kesällä pfiffiltä tilatut fleecet, joissa on ihan vääränlaisia pykäliä, semmosia kovia ja liukkaita. ihan hutiostos, mutta menee nyt sitten tallihanskoina lopun elinkaarensa. lämpöisyysaste olis ollut just hyvä, mutta ihan virattomat tekeleethän ne on. uudet on suunnilleen tällaiset eurohunterit (winter thinsulate), vähän paksummat mutta mä toivon että ne menee sitten kylmemmälläkin ilmalla maneesissa. toppakintaat on sitten asia erikseen.
maksoi hurjat 13,90. jos ne nyt menis pari talvea. kaikki edelliset välikausihanskat paiskoin menemään muuton yhteydessä, kun niistä ei juuri ollut jäljellä ehjiä sormenpäitä tai noita pitopintoja. vieläkin ärsyttää että piti ne kököt pfiffit ostaa. mutta samassa tilauksessa olleet kevyemmät hanskat oli ihan loistavat, että kai se on tuurista kiinni aina. roeckleihin en ihan äkkiä sekaannu, kun ne on ihan yhtä nopeesti rikki kuin mitkä tahansa synteettihanskat. maksan ennemmin neljätoista kuin neljäkymmentä euroa sellasista. nahkaahan niiden pitäisi olla, niin kestäisi puoli elämää, mutta rajallisella budjetilla mennään synteettisen puolelle.
sotaratsu on kyllä ihana edelleen, tykkään sen reippaudesta ja onhan se hirmu taitava. sen kanssa tietää että esteistä tasan mennään yli, eikä jäädä ihmettelemään. ehkä ensi estejaksolla voi sitten uusien hanskojen kanssa päästä vähän rennommalla kädellä harjoituksista läpi.
tekee mieli laittaa vielä kuva mun ihanasta heppaystävästä. sotaratsun kanssa oon kyllä oppinut maailmassa aika monta asiaa ratsastuksesta ja napsuville hampaille nauramisesta.
tää on joku supervanha kuva, jonka kaivoin internetsistä. siinä me esitetään kouluratsukkoa.