live and learn

mulla on selkeästi hevosen selkään palaamisen jälkeen ollut ihan liikaa hyviä kokemuksia, kun olin jo ihan päässyt unohtamaan, millaista on, kun ei kerta kaikkiaan vaan kulje. hevonen kyttää joka hiekanmurua ja itse yrittää liikaa ja unohtaa kiittää siitä yhdestä oikeasta askeleesta ja lopputulos on jäykkä paketti ihmisen ja hevosen lihaa, jotka eivät vain osaa puhua samaa kieltä.

eli nyt puhutaan jadaamisesta*. jadahan on sellainen maailmankaunein ja maailmanherkin ja viisivuotiain. se osaa kyttäillä ihan oikeasti kaikkea niin halutessaan ja erityisesti synkällä ja tuulisella säällä. kyttäilevän ja nuoren hevosen kanssa etenkin varmaan olisi kaikista tärkeintä osata itse rentoutua ja muistaa palkita lapsukaista hyvästä suorituksesta, mutta mitä tekee hanska? yrittää niin hirveästi rentouttaa hevosta ja saada se kulkemaan edes lyhyen sivun verran oikein päin. yrittää yrittämistään ja niinhän siinä käy ettei se hevonen yrittämällä mitään tee. aluksi se ei halunnut kulkea edes suoraa uraa, vaan möngerteli valinnaisia kiemurauria ja kun päätin ettei sellainen ole hyväksyttävää, sainkin sen verryttelyn ajaksi oikein mukavaksi. sitten olisi pitänyt jättää se napakka asenne pois ja sulautua hevosen kanssa liikkumaan, mutta se kohta jotenkin jäi välistä.

kun ratsastaessa ei saisi niin kauheasti ratsastaa, muuten se menee ihan mönkään.

laukannostot meni ihan penkin alle, koska yritin niin kovasti rentoa käyntiä nostolle pohjaksi. yritin pitää ulkoavut napakkoina, ettei konimus kaakkimus pääsisi livahtamaan väärälle tielle. yritin yritin yritin, plaah.

yliyrittämisestä siirryttiin perusasioiden ääreen, koska jos joku ei toimi, ei sitä oikeasti kannata sitten väkisin runnoa läpi. se nyt ei ainakaan toimi. kumma kyllä sen verran liikkui edes järki päässä. perusperusasiana tällä kertaa ravi-käynti-ravisiirtymät ja kuinka ollakaan, kun kuski muistaa kiittää oikeassa kohdassa ja lakkaa yrittämästä ihan liikaa, pouni reagoi rentoutumalla, myötäämällä, herkistymällä. ihanko totta?! suorastaan kuulen kuinka lukijat haukkovat nyt henkeään. ai että ihanko oikeasti on näin?

sitten vielä kirsikaksi kakun päälle päätin rennon perustreenin jälkeen (kysyttäessä haluaisinko) ottaa laukkapätkät uusiksi. ai että ei olisi kannattanut? ei niin. samat ongelmat edelleen, kuskin ulkoavut karkaa, hevoi ei haluuuu ja lopulta treeni venyy liian pitkäksi, jolloin vauvvaheppa väsähtää, kuntoutuva kuski lakkaa osaamasta sitäkään vähää mitä normaalisti osaisi ja v—u jee. näin meillä.

no ei se hevonen siitä rikki mene että aina ei kulje. ja pitäisi olla kiitollinen niistä hyvistä pätkistä. muttaku. en osaa laukkaa nostaa oikein, wtf?! en edes yritä kirjoittaa vikalistaa, sille ei loppua näkyisi. mutta jos nyt ihan pakolliset nostatukset tähän laittaisin niin ihan oikeasti nyt taas opin jotain. välillä pitää olla huonompiakin hetkiä, että muistaa taas ne perusjutut. rentous ja hyvä mieli on kaiken a ja o. jos 600 kiloa hevosta ei halua tehdä jotain tai ei ymmärrä mitä siltä pyydetään, on ihan hemmetin turha yrittää sitä pakottaa. sen sijaan jos ymmärtää nollata tilanteen, hengittää syvään, laskea kymmeneen, kasata paketin uudelleen ja aloittaa alusta yrittämättä liikaa, voi päästä vaikka minne.

nyt hengitän syvään, lasken kymmeneen ja työnnän epäonnistumisen tunteen taka-alalle ja valmistaudun henkisesti illan esteratsastussessioihin. ommm.

*jadata on verbi, jonka synonyymi on jadailla. sen lähisukulaisia ovat mm. tyyneillä, mussukoida ja fabeilla.