Siinähän kävi sitten niin, että hypättiin sitten kuitenkin ensimmäiseen kisakoneeseen ja startattiin eilen ekaa kertaa aluetasolla helpossa aassa Vaasan Hubertuksen kisoissa. Odotuksia ei ollut ollenkaan, sillä kyseessä oli Sipen ensimmäiset koulukisat ikinä ja lisäksi mun eka startti tällä tasolla. Tavoitteena oli vain hyväksytty suoritus ja kokemuksen saaminen sekä kuskille että ratsulle. Ei ihan rehellisesti keritty hirveästi treenaamaan, mutta toisaalta oli varmaan hyvä että lähdettiin noinkin pikaisesti, sillä sittenhän se ensimmäinen on saatu tehtyä ja siitä pääsee sitten palautteen ja kokemusten siivittämänä siirtymään aina pykälä pykälältä kohti isompia prosenttilukuja ja varmempia suorituksia.

Olin tosi iloisesti yllättynyt hevosen mielentilasta kisapaikalla. Se nautti silminnähden olostaan ja maisemien vaihtumisesta hetkeksi. Eikä sitä tainnut haitata lukuisat ihastelevat ihmisetkään. Olin jo siinä verkkapaikalla kävellessäni sitä mieltä että kannatti ihan vaan tämän takia lähteä! Se oli verkassa tosi ihana, herkkä ja kuuliainen ja minä vaan hymyilin onnellisena.

Suorituskin meni ihan putkeen. Kokemattomuus (ja ehkä hermotkin) toki näkyi esim. siinä etten muistanut kerta kaikkiaan koota tarpeeksi ja päästeltiin ohjelma tyytyväisesti liian matalassa muodossa. Mitään isoja mokia ei sen lisäksi tullut, vähän tahtirikkoa keskikäynnissä; pohkeenväistö vasemmalle ei tahtonut irrota ensimmäisten askelten aikana ja jouduin vähän herättämään että kukkuu, mutta noin muuten sujui oikein mukavasti. Vajaaksi jäänyt kokoaminen sitten tietysti näkyi pisteissä kautta linjan, mutta saatiin kuitenkin ihan sopivat 56 %. Se on mun mielestä ekoista kisoista uudella hevosella oikein mukava tulos, josta on hyvä lähteä parantamaan. Ensimmäisenä muistan varmaan ensi kerralla tarkistaa, että myös kokoan kunnolla 😀

Meillä oli tosi kiva päivä ja ihana porukka, johon kuului mun ja Sipen lisäksi Sipen omistaja sekä Jada-heppa omistajineen ja hoitajineen. Hevoset rakastuivat toisiinsa välittömästi ja viihtyivät yhdessä niin sujuvasti, että Jadan lähtiessä iltapäivällä kotia kohden Sipe huuteli haikeana sen perään. Ihmisinä mukana oli kivoja tyyppejä, joilla oli yhdessä kivaa ja kaikilla oli vaan niin hyvä mieli. Nautin hyvästä fiiliksestä vielä koko illan. Nyt olen startannut alue-aata ihan oikeasti! Vielä vähän aikaa sitten mietin, voinko enää edes ratsastaa.

Uskon että jonkun mielestä voi olla noloa saada ”hyvällä suorituksella” aluekisoista alle 60 % ja tiedän, että jotkut ihmettelee, minkä takia pitää lähteä suoraan aahan kun beestäkin voi hakea kokemusta (tv. nimim. kiitos kannustuksesta eräs läheinen ystäväni. Onneksi vain se yksi…). Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että 56 % tässä tilanteessa on vallan soppeli tulos ja osoitus siitä, että olen oikealla tasolla nyt tavoittelemassa niitä korkeampia pisteitä. Tuomarinkin kommenteissa sanottiin, että potentiaalia löytyy. En missään nimessä lähtenyt ruusukkeiden kuvat silmissä koko reissuun, siksi se varmasti olikin niin kivaa. Kun ei ollut mitään paineita – jostainhan kaikkien pitää aloittaa. En näe mitään mieltä siinä, että jää hinkkaamaan sitä helppoa beetä loppuiäkseen siksi, että siitä voi saada paremmat pisteet. Haluan haastaa itseäni ja päästä ihan oikeasti siirtymään vaativampiin luokkiin ja se ei mun nähdäkseni tapahdu siellä beessä. Enkä tarkoita että siinä olisi jonkun toisen kohdalla mitään vikaa, sillä kaikilla on omanlaisensa tavoitteet ja tavat pyrkiä niihin. Minä pyrin hyvälle ja vahvalle helpon aan aluetasolle ratsastamalla helppoa aata aluetasolla nyt tällä hevosella. Joskus ehkä toisin. Jälkikäteen harmittelen vain sitä kokoamisastetta, joka jäi vajaaksi. Sen korjaamalla pisteetkin olisivat luultavasti nousseet ihan reilusti ja oltaisiin kolkuteltu sitä kuudenkympin rajapyykkiä. Kiitos kaikille ihanille rakkaille, jotka olette kannustaneet mua ja iloinneet tästä vaatimattomasta saavutuksesta, olette parhaita!

Terveisin suuri kilparatsastaja :D:D

(… joka ei siis kuvittele tehneensä mitään ihmeellistä… VIELÄ.)