Porkkanamuffinssi on täydellinen kahvilaherkku, kun ulkona hyytävä viima painuu takinkauluksesta sisään. Se maistuu tutulle ja turvalliselle, siinä on lämmittäviä mausteita (ihana kaneli!), pehmeyttä, pyöreyttä ja kuitenkin päälle ripoteltuna sopivasti suussa rouskuvia pähkinänpaloja. Jotakin purtavaa.

Porkkanamuffinssi on kuin ystävä, jonka seurassa sen nautin. Olen tuntenut hänet jo kimallefarkkuajoista lähtien. Siis sieltä vuosituhannen vaihteesta, kun farkunlahkeissa hienointa ikinä oli glitterpöllähdys. Me olemme yhdessä päntänneet kokeisiin ja juoneet halpaa valkoviiniä ja juorunneet ja nauraneet vatsamme kipeiksi ja tanssineet yökerhojen tahmeilla lattioilla ja nähneet ulkomaita ja joinakin hetkinä toisiamme aivan liian vähän. Me olemme asuneet samassa ja erissä ja sitten taas samassa kaupungissa.

Me olemme eläneet samalla tavalla: koulusta korkeakouluun ja korkeakoulusta töihin ja töihin joka aamu ajoissa. Me olemme eläneet eri tavoilla: Toinen kasasi jo perhettä, kun toinen ei ollut vielä oikein itseäänkään kasannut. Toinen juoksi ja pumppasi ja askarteli, kun taas toinen yritti vältellä kaikkea moista. Toinen rakensi pesää ja toinen halusi pyrähdellä pesästään vähän sinne sun tänne. 

Läpeensä tuttu – sitä minun ystäväni on. Turvallinen. Minä tiedän, miten sen nenä nousee vähän, kun se nauraa. Ja tiedän, mitä sen ilme tarkoittaa, kun se ihmettelee lastensa kasvua. Minä tiedän, että se rakastaa järjestystä ja avaraa tilaa ja sitä, kun saa keskittyä omiinsa. Minun ystäväni on läpilempeä ja kannustava eikä mikään minun ole häneltä pois. Koskaan.

Mutta minun ystäväni myös rouskuaa kuin porkkanamuffinssin päällä odottavat pähkinänpalat hampaita vasten. Se nurisee keskeneräisyydestä. Puhuu teräviä toisesta ystävästään, joka priorisoi asioita eri tavalla kuin ystäväni soisi. On niin valmis omassa elämässään, että joskus minä kadehdin, kuinka niin sees ja valmis voi ollakaan. (Ja silloinhan rouskuaa tietysti oma epävarmuuteni eikä ystäväni lainkaan.)

Joskus me olimme ystäviä niin, ettei melkein mikään voinut tulla yhteisten aikamme tielle. Mutta nyt on se kaikki muu, elämäksi kutsuttu, joka täytyy hoitaa ensin: työt ja perheet ja parisuhteet ja harrastukset ja kukkasipuleiden istutukset ja Donald Trumpin kauhistelu. Sitten on aikaa porkkanamuffinssikahvitteluun. Eikä se haittaa, että aika on muffinssinmittainen: me tunnemme toisemme jo. Kohtaamisessamme muistutamme toisiamme: Tässä me olemme, samanlaisina kuin joskus ennenkin, muuttuneina mutta pysyvinä, tavattavissa tarpeen mukaan, lämmittämässä, tuomassa turvaa.