Jos jo blogin nimessä puhutaan herkuista, on varmaan paikallaan avata jonkinlaista ruokafilosofiaa. Tai pah! Eipä tässä mitään erityisiä filosofioita ole tullut muodostetuksi sapuskaa kohtaan, mutta jaettakoon nyt joitakin safka-ajatuksiani.

Ruokahan ei ole helppo juttu näin 2010-luvulla. Sitä voisi luulla, että ihmiskunta olisi siirtynyt jo astetta suurempien haasteiden parissa askartelemiseen kuin kunkin ruokakorin ja ravintovalintojen pohtimiseen, mutta näinhän ei ole. Ja ymmärrän toki, miksei ole: ruoka on ainakin terveys-, nautinto-, estetiikka- ja etiikkakysymys. 

Itse olen varmaankin se kamalista kamalin ruokaihminen. Se, joka tykkää piffistä liikaa ryhtyäkseen kasvissyöjäksi. Se, joka ostaa luomua lähinnä, jos luomua on helposti, kattavasti ja kilpailukykyiseen hintaan tarjolla. Se, joka samanaikaisesti haluaa käyttää kermaa, voita ja sokeria, mutta onnistuu myös räytymään hetkellisissä itsesyytöksissä asiasta. Se, joka arvostaa kyllä esimerkiksi kuvassakin näkyvää Boulevard Socialissa tarjottua, lammaskebabin kaapuun puettua, tietä ruokahurmokseen, mutta löytää herkkuhetkensä myös irtokarkkilaarien ääreltä tai uuniranskiksista. Ruokavalintojani ei ohjaa niinkään eettinen tietoisuus tai terveyspohdinta, vaan maku ja nälkä. Mieliteot ja kokeilunhalu. Joskus on vain silkasta uteliaisuudesta testattava, taipuuko myskikurpitsa pastaan tai suklaa possun päälle (kyllä ja kyllä).

Arvostan ruokaa ja uskon kaikenlaiselle ruoalle olevan paikkansa.

Turha ylenkatsoa vanhempaa, joka pitkän työpäivän päälle nostaa nälkäisen jälkikasvunsa eteen eineslaatikot uunista. Laatikoissa voi olla niiden lasten lapsuuden maku. Ne voivat olla ruoka paikallaan juuri silloin, juuri sen marraskuisen arki-illan alussa, kun vatsat huutavat ja pian jo lapsetkin, jos ei tarvetta tyydytetä. 

Turha kauhistella korvapuustin ravintoarvoja. Korvapuusti voi olla muisto mummolasta tai pahan päivän pelastus. Paikallaan juuri silloin, kun tarvitaan lempeä ja lohdutusta.

Turha paheksua nakkikiskamättöä keskiyöllä. Ne makkaraperunatkaikillamausteilla voivat olla lämpö jo melkein aamuksi taittuneessa yössä. Paikallaan, kun muutakaan lämpöä ei ole lähellä tai kun nauru ja tanssi ja viinin viimeiset tipat ovat varastaneet kaiken energian. 

Turha pyöritellä silmiä fine dining -paikan miniatyyritaiteelle. Ne pienimmät piperrykset ja hennoimmat koristeoksat voivat nostattaa tavallisen illan erityiseksi, muuttaa yksittäisen aterian kokemukseksi. Kolminumeroinen laskukin on paikallaan, kun samaan hintaan on saanut enemmän kuin vatsansa täyteen ja varman tiedon: tähän en olisi itse pystynyt.

Muistoni kiinnittyvät usein ruokaan – niin tärkeää se on. Lapsuuden vappujen eksoottinen lasagne, opiskeluvuosien loputtomat nuudeliannokset, ensitreffien jännitykseltä vain vaivoin alas mennyt porsaanleike. Ne eivät ole vain ruokaa, ne ovat eletyn elämän jälkiä, muistoja. Ne palaavat mieleen yhtä voimakkaina kuin niiden ympärillä vietetyt hetketkin.

Oletko kaltaiseni mielitekoruokailija vai ohjaavatko syömistäsi terveys- tai eettisyyskysymykset voimakkaasti?