Se tunne, kun mihinkään ei satu

Ei vitsit mää oon onnellinen! Mulla ei oo mikkään paikka kipiä! Tää koko vuosi on mennyt erilaisten kroppakremppojen kanssa taistellessa ja voin kertoa, että ei oo ollut helppoa. Mutta nyt, kaiken tämän jälkeen, osaan kyllä taas arvostaa toimivaa kehoa. Kaikkihan alkoi helmikuussa, kun olin juhlistamassa syntymäpäiviäni. Ilta oli ehtinyt jo baareiluun asti ja villit jorailut oli käynnissä eräässä paikallisessa yökerhossa. Hyvä musa soi ja synttärisankari oli liekeissä. Niin liekeissä, että päätti hypähtää tanssahtelun lomassa ilmaan kiljaisten samalla ”Mullon synttäriiiiit!”. Ja tuo hypähdys, tai oikeastaan alastulo, olikin sitten kohtalokas. Saavuin alas nilkka taittuneena ja kupsahdin myös selälleni. No, ei hätä ollut tämän näköinen, joku uljas ritari nosti minut kuin kepeän keijukaisen takaisin pystyyn ja bailuthan jatkui. ”Ei tässä käyny kuinkaan, ei tunnu juuri ollenkaan kipeältä!”. Vielä reilu tunti tanssahtelua valomerkkiin asti, kotiin tulimme sentään taksilla kävelyn sijaan ja kaikki oli ihan ok.

Aamu valkeni ja päätin lähteä vessaan. ”Hei, auts, tää mun jalka on tosi kipeä, ei tällä voi kävellä…” Jep jep, kyllähän se oli taittunut ihan kunnolla ja sen kuntoutumiseen meni puoli vuotta. Ensin viikko saikkua, sitten pikkuhiljaa liikkeelle jalan kanssa, mutta sen voin kertoa, että hitaita on tällaiset paranteluprosessit. Ja turhauttavia! Mutta ei se auttanut kuin kuunnella kehoa, treenata yläkroppaa ja tehdä sen minkä pystyy. Kyllä oli jumppapirkko tuskissaan. Pyöräily onneksi luonnistui ja siitä nautinkin keväällä ja kesällä todella paljon. Elokuussa alkoi viimein tuntua siltä, että nilkka on kunnossa ja päätin lisätä jälleen liikuntamääriä. Treenikalenteri täyttyi lempilajeistani: jumpista ja lenkeistä. Nopea rasituksen lisääminen taas johti nivusen tulehtumiseen, josta olenkin täällä useampaan otteeseen narissut. Nivunenkin oli aluksi niin kipeä. että kävely oli hyvin vaivalloista. Helpotti välillä, paheni taas, kun jatkoin treenausta. Ja minähän taukki jatkoin, kun totaalilepo olisi ollut se, mitä kehoni tuossa vaiheessa tarvitsi. No, pikku hiljaa hyvien ja huonojen vaiheiden jälkeen tajusin viimein marraskuun alussa, kun oire ilmeni edelleen, että nyt on pakko pitää kunnon tauko liikunnasta. Totaalilevon ja runsaan kipugeelin lotraamisen ansiosta vaiva on viimein poissa. 

Mitä tästä opin? 

Pidä riittävästi lepopäiviä. Huolla kehoa; rullaa ja venyttele. Aina ei tarvitse sykkiä täysiä, tee myös kevyempää treeniä. Kuuntele omaa kehoa; jos johonkin sattuu, se on kehon viesti sinulle, että pysähdy, älä jatka rasittamista. Älä ota stressiä parantumisesta, se ei edistä asiaa yhtään. Älä syyllisty treenaamattomuudesta, sillä ehdit elämäsi aikana liikkua vielä paljon, pidä vain ruokavalio aisoissa, se on suurin osa painonpudotusta ja kehon hyvinvointia.

Miten Herkkupeppu vielä saisi siirrettyä nämä opit käytäntöön? Siinäpä vasta haaste.