Ensimmäinen
Kaikki alkaa siitä ensimmäisestä. Et ollut ensisuudelmani mutta olit ensimmäinen rakkauteni. Ja näin kuuden vuoden jälkeen olet edelleen ainoa mies jota olen todella rakastanut. Ajatus tästä blogista lähti sinusta. Niistä ajatuksista joita en ole ennen osannut sanoiksi pukea.
Muistan edelleen sen hetken kun näin sinut ensimmäisen kerran kotipihallasi. Miten katsoin sinua ja ainoa ajatukseni oli että juuri sinut minä tahdon. Ja miten sinä ajattelit että minusta kasvaa vielä kaunis nainen.
Olin sinua nuorempi, niin nuori ettet ajatellut meidän olevan potentiaalinen pariskunta. Mutta seuraavana vuonna olin vuoden vanhempi ja viisaampi ja sinä teit aloitteen yhtenä humalaisena yönä. Suutelit minua ja siitä lähtien minusta ja sinusta tuli me.
Elämä oli hyvää. Minä nautin siitä miten sain olla pikkuvaimosi, kokkailla ja huoltaa sinua. Opiskelin, sinä kävit töissä. Iltaisin käperryimme sohvalle katsomaan Salkkareita. Otimme koiranpennun josta kasvoi varsin veikeä tapaus. Tiesin tasan tarkalleen millainen elämäni tulisi olemaan kymmenen vuoden päästä. Juuri tätä ihanaa arkea. Välillä saatoin yrittää uida vastavirtaan ja kieltäytyä ajattelemasta elämäni olevan tässä mutta aina se tunne laimeni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Sinä opetit minulle mitä nautinto todella on. Siitä olen ikuisesti kiitollinen. Sinun kanssasi sain kokea niin paljon ja muistan edelleen sen janon jonka herätit minussa. Miten ajalla ei ollut enää merkitystä sillä saatoimme kadota omaan maailmaamme päiväkausiksi.
Et aina ymmärtänyt outoja mieltymyksiäni. Taisit hieman säikähtääkin niitä. En kuitenkaan syytä sinua siitä, et ikinä halunnut satuttaa minua. Ja kuten myöhemmin tajusin että kipu oli juuri sitä mitä tarvitsin. Emme olleet sopivia toisillemme mutta emme vain halunneet nähdä sitä.
Minä valmistuin, sinä pääsit kouluun. Muutimme uuteen isompaa kaupunkiin. Nyt oli minun vuoroni työskennellä. Kaksi muukalaista uudessa kaupungissa. Sinä, minä ja koira. Ja Laitelan Ismo joka arki-ilta.
Olen aina rakastanut matkustelua ja sinä tiedät sen hyvin. Lopulta päätin toteuttaa haaveeni yksin ja lähdin matkalle kolmeksi viikoksi. Ehkä se muistutti sinulle liikaa miten rakastin vapauttani ja kun tulin takaisin panit minut lupaamaan etten koskaan enää hylkäisi sinua. Ja minä lupasin. Olet aina tiennyt miten herkkä olen ollut sinun kivullesi.
Mutta enhän minä tiennyt mitä elämä oli minulle varannut. Kipuilin kivun kanssa jota en ole koskaan ennen kokenut. Sellaisesta menetyksestä en voinut vain päästä yli. Pakenin, en osannut käsitellä sitä. Sinä halusit tukea minua mutta väärällä tavalla. Halusit pitää minut lähelläsi kun minä tarvitsin ilmaa. Aloit olla mustasukkainen. Syyllistit siitä kun halusin mennä ja bilettää, olinhan juuri aloittanut yliopiston. Tajuan vasta nyt miten yksinäiseltä elämä mahtoi sinusta tuntua.
Ja minä ihastuin. Olisihan se pitänyt arvata. Lopulta yhtenä humalaisena iltana päädyin samaan punkkaan luokkakaverini kanssa. En osannut edes katua. Olin jo päästänyt irti. Sinä et kuitenkaan halunnut. En halunnut satuttaa ja jätin kertomatta ettet ollut enää ainoani. Sanoit miten antaisit minulle luvan kokeilla muita jos vain jäisin luoksesi. Mutta me molemmat tiesimme syvällä sisimmässämme miten olimme juosseet itsemme umpikujaan.
Ja niin sinä lopulta päästit irti. Tiedän ettei se ollut sinulle helppoa.
Mutta uskon että nyt vuosien jälkeen tiedät päätöksen olleen oikea. Ja minä tajusin että ennen kuin voin rakastaa ketään muuta, minun on rakastettavani itseäni. Sinä teit minusta tän naisen.
Kiitos ja anteeksi.
Rakkaudella,
Isla