Uhmaikä

Pikku E.pyytää mehua.Annan punaista mehua keltaiseen mukiin.Ja räiskis.Muki lentää lattialle.”EIIIIII kun haluan keltaista mehua punaiseen mukiin!!!”

”En halua sukkia,en halua tätä paitaa,en halua syödä tätä ruokaa vaan lihapullia,en halua en en en EEEEEEEEN”

Graaah!!En minäkään!En jaksa,en pysty,en kykene!Enkä vain tajua.Miten tällainen jatkuva raivoaminen vaan voi olla a)tarpeellista ja b)kasvamista?

Järjelliset perustelut eivät nyt oikein auta.Tiedän kyllä,että uhmaikä johtaa kasvamiseen(Milloin?!)ja kypsymiseen(Minun ainakin,jos ei lapsen..)ja se on välttämätön välivaihe lapsen kasvaessa,mutta koskaan uhmaiästä puhuttaessa ei yksikään kerro,että miten äidin voisi kouluttaa kestämään sata kertaa päivässä tulevia raivokohtauksia hymyillen?

Käytänkö seuraavat vuodet rauhoittavia?Opettelen meditoimaan ja katoamaan oman pääni sisälle lapsen alkaessa huutaa?Teleporttaan itseni tulevaisuuteen?Vai huudanko vain pää punaisena takaisin?

Ehkä satunnainen hermojen menetys on inhimillistä.Erään lausahduksen mukaan taaperon ja vanhemman välisiä konflikteja syntyy joka kolmas minuutti?Huonoina päivinä liki allekirjoitan tämän.Ja edessä on hei vielä murrosiät ja ties mitkä uhmat ja kitkat..

Huh,mistä saa tilattua superpitkän ja VENYVÄN pinnan?Taisin olla väärässä jonossa kun niitä jaettiin.Tai edes pikakelausnappulan,että tämäkin ”vaihe”menisi vaan viimein ohi..