Lähellä unelmaa

Viikon päästä tähän aikaan mä oon juossut maratonin. Jännittää, hermostuttaa,hirvittää, pelottaa..huh. Jotenkin hurjaa olla näin lähellä unelmaa. Melkein jo hipaisumatkan päässä. Tää loppurutistus on ollut aikamoinen. Kuudet treenit viikossa, kaksi viimeistä työharjoittelua koulussa, miehen koulu ja opinnot toisella paikkakunnalla, kaksi lasta, koti, arki. Välillä on ollut aika ryytynyt olo. Sen takia blogikin on ollut hyvin hiljainen. Viime viikot on vain selviydytty päivästä toiseen. Mutta nyt alkaa olla aika nautiskelulle. Viimeinen viikko enää jäljellä. Herkistelyä, lepoa ja nautiskelua. Työ on nyt tehty,enää ei ole mitään tehtävissä. Näillä eväillä mennään.

Tavallaan on kuitenkin tyyni olo. Toisin kuin kesäkuun puolikkaalla. Silloin voin oikeasti pahoin sen takia, että tiesin tehneeni aivan liian vähän. Nyt tiedän antaneeni tälle projektille aivan kaikkeni. Ehkä perheeni ja ystävieni mielestä välillä liikaakin( toivon että ymmärrätte kuitenkin.Tämä on ollut mulle henkilökohtaisesti aivan uskomattoman iso asia). Piiruakaan enempää en olisi enää voinut tehdä. Polvi ja sen kestäminen huolettaa, mutta ei sille mitään voi. Mä vaan toivon ja rukoilen, että se kestää maratonin. Eihän se siitä taatusti tykkää. Viimeiset 1,5 kk on mennyt liki pelkästään pyörän selässä kun jalka ei ole kestänyt juoksua kipeytymättä. Yhtään treeniä ei kuitenkaan ole jäänyt väliin. Olen saanut pitkät tehtyä fillarilla ja kaikki muutkin. En pelkää matkaa, tiedän kyllä selviäväni siitä. Pelkään vain kipua. 

Mutta se masentavista ajatuksista. Nyt vain nautitaan työn tuloksista ja rentoudutaan. Sunnuntaina lähden matkaan hymyillen. Ja ylitän sen maaliviivan.