En mitään,en ketään,enemmän kuin sua

Meillä on ollut miehen kanssa pitkään hankalaa.Onnellisiakin hetkiä,kyllä.Mutta viime kuukausina myös mustempia hetkiä kuin ikinä suhteemme aikana.Välillä on tuntunut ,että ainoastaan lapset ovat pitäneet minut tässä. Juoksu on pitänyt minut järjissäni.Pahimman tuskan olen juossut ulos.

Olen tuntenut suurta avuttomuutta.Tuskaa siitä,etten voi auttaa.Hämmennystä siitä,etten ymmärrä missä mennään.Pelkoa kaiken menettämisestä.Raivoa epäoikeudenmukaisuudesta.En minä tällaista halunnut.

Tyhjyyttä siitä,etten jaksa edes yrittää.

Hämmennystä siitä,kuinka kylmä osaan olla.Tunteeton.Väsynyt

Riittämättömyyden tunnetta.En pärjää,miksi en osaa.

 

—————————

Ja sitten tulee näitä hetkiä.Kun tajuaa,kuinka paljon on menetettävää.

Kuinka paljon syitä pitää kiinni.

Muistaa sen tunteen kun rakastui.Ja se oli siinä.

Siltä polulta ei ollut paluuta.

Olimme naurettavan nuoria naimisiin mennessämme.Aivan lapsia.

Monen mielestä olimme varmasti täysin naiiveja ja lapsellisia alttarin edessä seistessämme.

Miten kahdeksantoistavuotiaana voi tehdä elämänsä tärkeimmän päätöksen ja tietää,että se on oikea?

En tiedä.Mutta tiesin,että alttarilla olimme naurettavan onnellisia.Luottavaisia.Tiesimme,että mitä tahansa eteen tuleekin,me selvitämme sen.Yhdessä.

 

———————-

 

Sitten iski eteen elämä.Pitkään me jaksoimme.Olimme onnellisia,

maailman paras tiimi.

Tiukkojen ja raskaiden vuosien jälkeen tulivat ensimmäiset tyhjyyden ja vierauden tunteet.

Ennen mieheni oli tukeni ja turvani,rakastettuni,paras ystäväni.Aina rinnallani.

Nyt olemme olleet välillä hukassa toisiltamme.

Rakkaus on tahtotila.Ja se lujin ja puhtain tahto puuttui jonkin aikaa.Nyt alan huomata toivoa,meillä on niin paljon.

Toivo viriää sisimmässäni..

Kyllä se tästä.

Joskus vielä kiikumme ruttuisina keinutuolissa kädet yhdessä ja muistamme,että näistäkin hetkistä selvisimme.

Yhdessä