Kadonnut motivaatio
Motivaatio.Missä se oikeasti on.Musta tuntuu että mun lähipiiri hehkuttaa mun juoksemista ja treenausta ja puolikasta ja mä vaan mietin pääni sisällä,että kenestä ne puhuu.Mussa ei oo mitään inspiroivaa,eikä mun juoksemisessa mitään ihmeellistä.En juokse alle 5min/km vauhteja,enkä sairaan pitkiä lenkkejä.Meitsi vaan hölköttelee ja juoksee päätä tyhjentääkseen.
Puolikkaan jälkeen tuli joku hetkellinen tyhjiö.Herkut on maistunu ja lenkkipolku kutsunut liian harvoin.Oon mä lenkillä käyny joo,mutta aika laimeasti.Kunto tuntuu ihan surkealta ja ahdistaa.Ärsyttää.Heti kun juoksee vähemmän alkaa mieli askartelemaan turhien asioiden parissa.”onkohan tullut pari laihdutettua kiloa takaisin,hyi nää shortsit näyttää ihan hirveiltä näissä mun läskireisissä,vitsi mua väsyttää koko ajan,miks mun pinna on niin lyhyt,hyi tätä mun mahaa oikeesti.”
Kuulostaako tutulta?
Mä oon tässä vuosien itsetutkiskelun jälkeen tullut siihen tulokseen ettei urheilematon elämä toimi mun kohdallani.Rakastan ylittää itseni ja koetella rajojani.Rakastan urheilun jälkeistä euforiaa ja hyvää mieltä,joka kantaa arjen läpi.Miksi se urheilu vaan on silti välillä niin kamalan vaikeaa?Tai eihän urheilu ja juoksu sinällään ole vaikeaa,lähteminen on!Lenkillähän sitä vain pistää tossua toisen eteen.Kun on ensin saanut sen oven auki ja lenkkarit jalkaan.
Juhannuksena ilmoitin itseni syksyn Amsterdamin maratonille.Ja sitten tuli hetkellinen paniikki ja henkinen lukko.Onko musta oikeasti tähän.Mä oon hidas,mä oon huonossa kunnossa,mä en oo koskaan juossut noin pitkää matkaa,mitä mä oikeen oon aatellu??Pitääkö kaikkia mua luuserina, kun en todellakaan tule juoksemaan mun maratonin kilometrejäni alle kuuden minuutin kilometrivauhdilla,enkä alita neljää tuntia.Onko silloin edes turha lähteä?
Ja nyt seis oikeasti.Mähän juoksen itselleni,ihan MULLE vain!Ja itseäni vastaan.Mun ei koskaan edes pitänyt juosta enää polvileikkauksen jälkeen.Tässä sitä on porskutettu kymppi ja puolikas ja mähän juoksen sen kokonaisen.Pitää vaan lopettaa tämä typerä itseni vertailu muihin.Lakata miettimästä mitä vauhtia muut juoksee ja keskittyä siihen mitä minä juoksen.Tänään otan niskalenkin paniikista ja menen sinne lenkille taas.Keskityn omaan suoritukseeni.Kunnossani on juuri nyt parantamisen varaa ja paino pitäisi taas saada alaspäin ja lopettaa se turhan ruuan mussutus.Mutta tää on nyt lähtötilanne,tästä lähdetään kohti maratonia.
Askel kerrallaan.Lenkki kerrallaan.Kohta,muutaman kituliaan väkisin painetun lenkin jälkeen tästä tulee taas rutiini enkä osaa olla enää lähtemättä.Eikö niin?
Kuvituksena maisemia lenkkipolkuni varrelta