Arjen hinta

Kuukausi takana uudenlaista arkea. Päivätyötä,neljänä päivänä viikossa. Liki purskahdin itkuun äsken nähdessäni palkkakuittini,ero vanhaan työhön ja kolmivuoroon paljon päivystävänä työntekijänä on karu. Järkytyksestä ja laskupinosta selvittyäni mietin takana olevaa kuukautta. Pitkiä iltoja,uusia harrastuksia,rentoja aamuja,lisääntynyttä aikaa perheen kanssa. Siistimpää kotia,säännöllisempää elämänrytmiä ja parantuneita unia. Ei enää särkeviä niveliä ja jokapäiväistä päänsärkyä ja flunssakierrettä homeisen työpaikan vuoksi. Voiko tälle kaikelle asettaa hintaa?

Ehkä elämä on tässä ja nyt,lasten luona,kotona. Viimeiset vuodet on tullu mentyä kieltämättä vähän työ edellä ja se on näkynyt. Siinä katosi perheen tasapainoa ja siihen kaikkeen hukkui itse. Matkan varrella on tosin ollut muitakin isompia elämänmuutoksia,mutta yhtä kaikki: välillä on tuntunut siltä,ettei aina tiedä kuka peilistä takaisin katsoo. Nyt tuntuu,että on paremmin ehtinyt keskittyä itseensäkin,siihen mitä haluaa,mistä haaveilee,kuka on. Joka ikisissä balettitreeneissä tai potkunyrkkeilutreeneissä tuntuu,että saa pikku palan entisestä itsestään takaisin. Ettei ole vain se väsynyt,sairasteleva ja huonokuntoinen ihminen,mitä on ollut viimeiset pari vuotta. Että onkin nuori,pystyvä ja jaksava. Ja kroppa ja korvien välikin tuntuu välillä siltä miltä sen kuuluukin tuntua.

Tänään mulla on siisti koti ja puhdas mieli:perjantai. Silläkin viikonpäivällä on nykyään merkityksensä,kolmivuorotyössä perjantai oli vain päivä muiden mukana.