”Beibi anna mulle rakkautta,niin mä elän”
Joskus parisuhteessa on hetkiä,kun solahtaa sellaiseen pehmeään,onnelliseen,kahdenkeskiseen kuplaan.Ihan vahingossa.Meille viimeinen 1,5 vuotta on ollut todella raskasta aikaa parisuhteessa.En tiedä,mitä tässä välillä tapahtui.Aikuistuimme hetkeksi eri suuntiin,työstressi..kuka tietää?Tuntui hetken siltä,että olen täysin hukassa juuri tämän miehen rinnalla.Hukun,enkä jaksa pinnistellä.
Loppukevään aikana olemme taas pulpahtaneet pintaan,valoon.Huomaan tuijottelevani miestäni rakastuneesti huoneen toiselta puolelta,odottaen iltaa,että saan hänet vain itselleni. Ikävöin miestäni kun hän on poissa luotani ja huomaan lähetteleväni pitkin päivää pieniä,hupsuja viestejä ja ajattelevani häntä.
Arvostan jokaista onnellista hetkeä,varsinkin näiden vaikeiden,mustien kuukausien jälkeen.On pelottavaa,kun koko elämän perusta järkkyy.Huomaat yht äkkiä,ettei se ikuinen rakkaus välttämättä ollutkaan ikuista.Ja että aina sekään ei riitä,että rakastaa.
Menneiden kuukauden aikana olemme huomanneet usein,että alttarilla esitetty kysymys :”tahdotko”,on se avainsana.Tahdonko todella,ja juuri tämän ihmisen kanssa.
Me tahdomme,edelleen.Entistäkin sinnikkäämmin.
Sunnuntaina heräsimme koko perhe väärällä jalalla,kaikki äkäisinä toisillemme,syystä tuntemattomasta.Tartuin luuriin ja tein niin kuin usein ennenkin,soitin isälle.Isä ja äiti olivat asuntovaunuilemassa Loviisan suunnilla ja lupautuivat ottamaan pikku ipanat hoiviinsa.Ensin ajattelimme,ettei siinä ole mitään järkeä,ajaa nyt sinne asti,mutta kohta olimme jo nokat kohti itää autossa ja fiilis jo korkeammalla.Saavuimme idylliseen Porvooseen,jätimme poikaset mamman& papan hellään huomaan ja lähdimme kuljeskelemaan pitkin vanhan kaupungin katuja.Aurinko paistoi,Porvoo antoi parastaan.Kuin varkain huomasimme kohta kuljeskelevamme käsi kädessä ja pussailevamme vanhan talon seinään nojaten.
Yhtäkkiä olikin niin hyvä olo.Oikein sellainen hömelön onnellinen olo.
Tiesimme,että pojilla on kaikki hyvin.Siellä ne onkivat Pellingissä isovanhempien kanssa ja me olimme ihanassa Porvoossa,kaksin.Mikä lahja ovatkaan isovanhemmat!
Nautimme toistemme seurasta ja katselimme laiskasti Porvoon ravintolatarjontaa.Lopulta kuitenkin suuntasimme Bistro Sinneen.Olin haaveillut paikasta jo pitkään.
Ja Sinne on kyllä kaikkien kehujensa arvoinen.Olin aivan vakuuttunut jo alkupalan jälkeen.Ihania spelttisämpylöitä(lämpimiä!) ja saaristolaisleipää. Kylmä minttu-kurkku gazpacho. Ai herkku.
Mies tilasi pääruoaksi Sinnen kuuluisan burgerin(tietenkin).Kehui kovasti,mutta kuulemma Birgitta Hernesaaren burgeri vie niukan voiton.Ranskalaiset sen sijaan voittivat ykkössijan!
Itse tilasin pääruoaksi ensimmäistä kertaa ikinä kalaa.Enkä katunut.Itse asiassa melkein pyyhin onnenkyyneleitä ensimmäisen lusikallisen maistettuani.Makustelin vain silmät kiinni:täydellistä lohta,uusia perunoita ja kermaista kanttarellikastiketta.Loppuruoan ajan hoin taukoamatta,että tää on E aivan täydellistä,täydellistä!
Eikä siinä kaikki.Ateria huipentui aivan sairaan hyvään jälkiruokaan.Marinoituja mansikoita,rosepippurimarenkia,vaniljasorbettia ja vaniljakastiketta.Kylkeen vielä kupillinen haudutettua teetä.Ruuan jälkeen nojailin tyytyväisenä tuolin selkänojaan ja ajattelin,että kyllä elämä on kaunis,mieheni ihana ja Porvoo mahtava.
Melkein voisi väittää hyväksi ateriaksi ;)
Porvoosta suuntasimme vielä iltauinnille salabiitsillemme(no okei,isän ja äidin löytämälle salabiitsille) ja kävimme dippautumassa jääkylmään meriveteen.
Täydellinen päivä,en voi muuta sanoa. 
”Sul oli hymy,se nauru, se katse
Mulla sut kiinni ja irti en laske
Ja pysyn vierelläs aina jos se must on kii
Vedin tän mukanas elämän unelmiini”