If you can dream it, you can do it

Nyt se on ohi. Tyhjä olo. Haikea,kiitollinen,onnellinen,väsynyt ja kipeä.

Tuntuu hullulta edes kirjoittaa tästä mitään. Jotenkin sanaton olo. Kokemus on ollut paljon isompi ja huikeampi kuin osasin edes arvata matkaan lähtiessäni. Paljon on tapahtunut,pitkä matka kuljettu lähtöpisteestä tähän hetkeen.

Yksi hakukirje 1,5 vuotta sitten muutti vaivihkaa elämäni suuntaa ja löysin aivan uuden ja tuntemattoman polun.

Polku on ollut välillä raskas,mutta siitä on tullut kumman rakas. Elämä on kantanut eteenpäin ja polulta löysin palan itseäni, uusia voimia, uusia taitoja,paljon vinkkejä ja monta aivan uskomattoman mahtavaa ihmistä.

Yksi välietappi on taas tällä polulla saavutettu. 1,5 vuoden jälkeen voin ruksia  seuraavat kohdat: 1)juokse kymppi x,  2) juokse puolimaraton x , 3)juokse maraton x. Tehty. Nyt jäljelle jää vaikein kohta: 4)pidä kiinni siitä, mitä olet saavuttanut ja jatka eteenpäin.

 

No,se nyyhkimisestä ;) entäs se itse juoksu?

Aamulla olin aivan järjettömän hermona,maha sekaisin ja huimasi ja hirvitti ja kaikkea mahdollista.Lisäjännitystä aiheutti myös matka stadionille. Amsterdamin julkinen liikenne osoittautui nimittäin tälläkin kertaa pettymykseksi!Metro oli myöhässä ja myöhästyi aina vain lisää..hermot kireinä siinä odottelimme maratonmimmien kanssa ja pari meistä lähti juoksemaan lähtöpaikalle.Me loput odottelimme ja kun metro lopulta tuli,oli se aivan täpösen täynnä!Sullouduimme väkisin sisään ja toivoimme,että ovi menee vielä perässämme kiinni.Matkasimme aivan kiinni toisissamme.Aina kun metro heilahti,heilahti koko ihmismassa.Mistään ei saanut kiinni. Mutta ehdimme kuin ehdimmekin! Alueelle saavuttuamme kerkesimme pikaiselta vilaukselta näkemään porukan,ottamaan yhteiskuvan ja sen jälkeen lähdimme vauhdilla kohti vessoja ja tavaransäilytyspisteitä. 

Sitten olinkin jo stadionin sisällä.Ei hyvänen aika,miten tässä näin on käynyt?Musiikki pauhasi,ihmiset siirtyivät omiin lähtökarsinoihinsa. Jännittyneitä naamoja, kiireisiä lenkkarin nauhojen kiristyksiä.Ja minä siellä mukana.Aivan käsittämätöntä.Pahin paniikki oli haihtunut siinä hädässä,että ehdimmekö lainkaan juoksemaan. Siinä lähtöä odotellessa alkoi hienoinen hermostus kuitenkin taas nostamaan päätään..

Yhtäkkiä ihmismassa lähti liikkeelle,minä siinä mukana.Stadionilla raikasi Pharrell Williamsin Happy ;) Polvea vihloi ihan alkumetreiltä asti. Lupasin itselleni,että jos vielä kahdeksan kilometrin kohdalla sattuu,niin saan kääntyä siitä kohti stadionia ja luovuttaa.

Kummasti se juoksu kuitenkin alkoi rullaamaan.Suunniteltu vauhti tuntui hyvältä,sykkeet olivat kohtuulliset ja polvikin vetreytyi. Neljän kilometrin kohdalla juoksu rullasi jo aivan mahtavasti. Polveen ei sattunut,ihmisjoukko kannusti joka paikassa,aurinko paistoi,kengät tuntuivat hyvältä.Hymyilytti.Olin koko ajan pari minuuttia aikatavoitettani edellä,rento olo.

8km kohdalla edelläni pyörtyi nainen. Mietin vain,että huhhuh, jo tässä vaiheessa!Matkaa ei ole takana vielä minkään vertaa.

10 km kohdalla ajattelin,että jes! Kohta neljäsosa takana ja kaikki tuntuu hyvältä.

15 km kohdalla ripsi vettä kevyesti, piristi sopivasti.

Juoksu tuntui rennolta ja kevyeltä 19 km asti, sitten alkoi polvi varoittelemaan ensimmäisen kerran. Aluksi se vain hieman hankasi ja hidasti, mutta 21 km kohdalla tuntui siltä, kuin joku olisi ruiskuttanut polviniveleeni lasimurskaa.

Puolikkaan kohdalla olin vielä aika hyvin tavoitteessa(2:36) mutta siitä ne vaikeudet sitten alkoivat. Kipu häiritsi aivan älyttömästi ja oli pakko alkaa ottamaan väliin kävelypätkiä. Mietin siinä taivaltaessani, että yritänkö pysyä hammasta purren ajassa kiinni vai yritänkö säästää polvea ja hidastaa,että pääsisin ainakin maaliin. Tahdin laskeminen tuntui masentavalta, mutta vielä masentavampaa olisi ollut se,että polvi olisi pettänyt täysin ja maaliviiva olisi jäänyt saavuttamatta.Tavoitteeni oli kuitenkin polven kiukuttelujen vuoksi ollut vain päästä maaliin,ajasta viis(mähän en siis yli kuukauteen ennen maratonia ollut pystynyt juoksemaan kuin muutaman hassun lenkin.Treenit oli tehty lähinnä fillarilla).

Kipu ärsytti ihmeellisesti. Mua alkoi puolivälin jälkeen häiritsemään kivun lisäksi lehmänpaskan haju, sää ja soittolistakin.Lisäksi mukana kantamani vesipullokin loppui siinä samassa hetkessä ja seuraavalle juomapisteelle tuntui olevan ikuisuus matkaa..Aiemmilla pisteillä en ollut pysähtynyt lainkaan,koska join omasta pullosta. Hammasta purren menin kuitenkin eteenpäin. Reitti oli mun mielestä 18km eteenpäin ihan älyttömän tylsä ja pitkäveteinen. Maaseutua, teollisuusaluetta..olin vähän pettynyt. Olin jotenkin etukäteen fiilistellyt ”amsterdamin maisemareittiä”ja teollisuusalueet oli kyllä paha pettymys.

Kummasti se matka kuitenkin eteni. Mulla oli pää aivan tyhjä. Mun edellä juoksi mies, jonka paidassa luki Run..Walk..Run. Toistelin mantraa päässäni ja tein juuri niin.Juoksin kun pystyin,kävelin kun sattui liikaa. Toisella juoksijalla taas luki paidassaan ”If you can dream it, you can do it”. Sitä mä hoin kans mielessäni liikutuksen sekaisissa fiiliksissä. Tässä mä olin kuitenkin toteuttamassa mun haavetta. Puoleen väliin asti olin kuitenkin saanut juosta rentoa ja kivutonta juoksua. Se oli enemmän kuin olin hankaluuksien jälkeen uskaltanut toivoa.

30 kilometrin kohdalla huokasin syvään helpotuksesta. Enää 12km jäljellä. Kyllähän se menis,vaikka käsillä kävellen tai kontaten jos ei muuten. Harmitti polven kipuilu, koska muuten voimia oli ja happi kulki.Ei tuntunut pahalta. Harmitti vain ,etten polven takia pystynyt juoksemaan.

Jossain 30 km kohdalla rupesi kuulumaan takaapäin huutoa ja hillitöntä askelten tömistystä. Puolimaratonilaisten kärki porhalsi ohi ja ihan kärkikahinoissa oli yksi meidän #prjctamsterdamilaisista! Meno näytti kepeältä ja upealta. Kateellisena katsoin toisten menoa ja jatkoin omaa taivallustani.

Loppupätkä meni puolimaratonilaisia väistellessä ja katsojien kannustusta kuunnellessa.Matkan varrella oli ihania skidejä heittämässä läpyjä ja koetin jaksaa kaikille käydä heittämässä yläfemmat. 38km kohdalla oli mittarissa aikaa 4:45 mikä oli vähän yllätys. Matkaa oli jäljellä enää neljä kilometriä eikä about 5 tunnin juoksu olisi ollut mahdottomuus. Tässä kohti polvi oli kuitenkin jo niin sairaan kipeänä,ettei vain enää irronnut. Olin jotenkin pettynyt itseeni.Olin purrut hammasta jo 17km, miksi en jaksanut enää sietää kipua viimeistä neljää kilometriä?Tuhlasin viimeisiin neljään kilometriin pöyristyttävät +45min ja maalissa olin ajassa 5:36. 

Maalisuoralla ohitin vielä yhden miehen ja siinä se sitten oli.

Olin juossut maratonin.

Kyyneleet herahtivat välittömästi silmiin.

Uskomattoman helpottunut ja onnellinen olo.

Tajusin kyllä,että aika oli järkyttävän huono.Pääni sisällä olin kuitenkin tavoitellut sitä n. viittä tuntia. Jotenkin en silti siinä hetkessä vielä ollut niin järjettömän pettynyt. Olin kuitenkin taistellut maaliin itseni.Joku vähän pienemmällä sisukkuudella varustettu olisi varmaan fiksusti luovuttanut puolessa välissä, minä en edes suostunut ajattelemaan luovuttamista alun kipuilujen jälkeen.Päätin tulla maaliin,tavalla tai toisella. Ja minähän tulin.

Sain mitalin kaulaani,nielin kyyneleitä ja yritin hengitellä. Aivan uskomaton olo. Väkijoukko pauhasi ympärillä.Musiikki soi.Ihmiset halailivat toisiaan.Jotkut istuivat ja makoilivat kentällä pitkin pituuttaan naamat valkoisina.Minä sain muoviviitan harteilleni ja lähdin kohti maalihuoltoa. Huolto oli kyllä yksi iso vitsi. Maalissa meitä odotti pieni juomapullo,YKSI viipale appelsiinia ja PUOLIKAS banaani! Otin törkeästi kaksi ja sain osakseni vihaisen mulkaisun ja tiukan komennon,että jokaiselle juoksijalle on puolikas banaani.Ihan käsittämätöntä!

Hörppäsin lasin vettä ja lähdin hakemaan tavaroitani. Siinä vasta kipu alkoi tuntumaan uudelleen.Ja kyllä se tuntuikin..Aivan järkyttävä tuska polvessa.

Istuin alas ja soitin miehelle. Itkin kivusta ja pettymyksestä,siinä se loppu vasta jotenkin iskostui todella mieleen.Kuulin väliaikani ja sen kuinka kauan mulla meni niihin viimeisiin neljään kilometriin.Pettynyt olo.Mies lohdutteli ja kehui,mua vain itketti.

Seuraavaksi puhelua äidille ja kinkkaamista kohti metroa.

Metrossa törmäsin yhteen ryhmäläiseeni,onnittelin häntä upeasta suorituksesta ja vuodatin omaa pettymystäni.Hänen ihanien sanojensa jälkeen rupesin pikkuhiljaa taas huomaamaan myös niitä hyviä puolia tästä juoksusta.

Kämpillä kuitenkin hetken vielä keräilin itseäni ja prosessoin tapahtunutta,ennen kuin pystyin osallistumaan muiden riemuun.

Muut ryhmälaiset juoksivat uskomattoman upeita juoksuja.Olen heistä niin ylpeä!Hieman vielä nyyhkin omaa pettymystäni, mutta kummasti se fiilis siitä lähti nousuun muiden riemun myötä.Menihän se kuitenkin.Maaliin asti tulin ja polvea lukuunottamatta hyvissä voimissa.Juoksussa oli monta hyvää asiaa.Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmia,matkan pituus ei aiheuttanut henkisesti mitään jaksamattomuuden tunteita ja juoksu sujui puoleen väliin asti loistavasti ja vielä siihen 38km astikin hämmentävän hyvin kipu huomioiden.Loppu oli pettymys,mutta siitä on vain päästävä yli.Onhan se oikeasti saavutus edes tulla maaliin.Tän polven kanssa varsinkin..pahin painajainen olisi ollut se,etten kivun vuoksi olisi päässyt lainkaan juoksemaan tai olisin keskeyttänyt.Nyt niin ei kuitenkaan käynyt.

Kai tästä on oltava vähän ylpeäkin.Sisua ainakin löytyy.

Ilta meni juoksuista puhuessa ja ihanaa ruokaa syödessä.Päällimmäiseksi jäi kuitenkin se hyvä fiilis.Nyt se on tehty,maratonista ei jäänyt peikkoa.Ensi kerralla saan toivottavasti juosta ehjemmällä polvella ja ensi kerralla alitan sen viisi tuntia.Aivan varmasti.Tämä ei jäänyt tähän…

Kiitos ihanalle maratonporukalle,rakkaalle heimopäällikölle ja perheelle ja ystäville.Tää on ollut aivan mahtava matka(niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin) ja tästä jatketaan vielä..

Pahoitteluni perhe ja ystävät,mutta aion viettää jatkossakin aikaa öisillä lenkkipoluilla.Mulla jäi niin paljon hampaankoloon,että pakko tämä on vielä joskus tehdä uusiksi.