Juuret

Mulla ei oo juuria.

Ei kotitaloa,jossa oon aina asunut, ei suvun yhteistä kesämökkiä, jossa on aina kaikki kesät vietetty. Ei mummolaa,joka on aina koko suvun yhteen kerännyt. Ei kavereita,joiden kanssa on pidetty yhtä ekaluokalta asti. Ei polkuja,joita olen tallannut polvenkorkuisesta asti.

Meidän perhe on aina omistanut tipan(tai ämpärillisen)kulkurin verta ja pistänyt meidät muuttamaan paikasta toiseen milloin vaihtelunhalun,milloin töiden vuoksi. Aina kun alkoi kotiutua,vaihtoi paletti taas värejään ja kaikki alkoi alusta.

Mun ainoa toive äitinä on ollut,että mun lapsilla olisi juuret. Olisi paikka mihin tietää kuuluvansa,joka ei koskaan häviä ja on aina ovet avoinna odottamassa. Olin aina ajatellut,että viimeistään sitten kun esikoisen on aika mennä ensimmäiselle luokalle,niin me olemme asettuneet johonkin. Myöhästyimme vähän. Esikoinen on nyt toisella luokalla. Mutta kuopus pääsee aloittamaan yhdestä paikasta.

Ehkä mun lapset voi joskus sanoa jostain ihmisestä,että ollaan muuten oltu ystäviä ala-asteelta saakka.

Tämä koti tuntuu hetki hetkeltä oikeammalta. Päivä päivältä tuntuu enemmän,että tänne me kuulutaan. Tänne me voidaan kasvattaa ne omat juuret ja lastenkin.

Kolasin eilen pihaamme pari tuntia. Katsoin ikkunassa loistavaa jouluvaloa ja savua tupruttavaa piippua. Kopistelin kengät verannalle ja ripustin takin naulaan. Ja ajattelin,että tosiaan..tää on meidän koti.

Täältä mulla ei ole jatkuva polte pois. Ei koko ajan tarve nähdä uutta ja etsiä parempaa. Koti on siellä missä sydän on,sanotaan.

Mutta voi luoja miten hienolta tuntuu,että sille kodille on nyt oikea osoitekin. Konkreettinen paikka johon palata maailman tuulista. 

Ja kasvattaa juuret.

Juurtua.