Kuvituksena tuparilahja eräältä ystävältä

Vuoden vaihtuessa tulee aina mietittyä mennyttä vuotta:mitä se on antanut,mitä ottanut,mitä opettanut. Mitä jäi käteen kun kello löi puolelta öin ja vuosiluku hyppäsi taas yhden lukeman edemmäksi?

Mitä se on tänä vuonna antanut?

Vahvemman ja aikuisemman parisuhteen,mitä me ollaan ikinä aiemmin oltu. Olen joka ikinen päivä kiitollinen siitä,että tuo ihana mies jaksaa seistä vieressäni.

Uuden kodin perheellemme ja uuden alun elämälle.

Uusia vanhoja ihmissuhteita elämäämme:rinnallakulkijoita,toisin sanoen ystäviä,ei ole koskaan liikaa.

Rauhaa ja tasapainoa. Meillä on nyt jokin oma paikka maailmassa,joka on vain meidän ja jossa saa olla niinkuin itse haluaa.

Lisäkiloja. Tätä ei voi edes kauhean huumorilla kirjottaa. Oikeasti hieman harmittaa,että olen päässyt sairastelujen myötä lihomaan.

Mitä se on ottanut?

Terveyden ja sen mukana paljon voimavaroja ja yöunia. Olen nyt viettänyt kaksi vuotta putkeen elämäni sairaimpia päiviä ja se kyllä alkaa jo verottaa. Olen kamalan väsynyt siihen,että koko ajan joku paikka prakaa tai joku uusi pöpö vaanii nurkan takana. Haluaisin jonain aamuna herätä niin,ettei mihinkään satu tai etten olisi kuumeessa tai muuten vain toipilaana. Koko ajan jotain. Alkaa oikeasti huumori loppua.

Vuosi on ollut työn puolesta molemmille antoisa,niin miehelle kuin minullekin,mutta samalla se on aiheuttanut molemmille stressiä ja väsymystä. Koko ajan tuntuu,että kalenteri on liian täynnä.

Molempien syiden ansiosta myös perheen yhteinen aika on ollut välillä kortilla. Harmittaa,etten ole ehtinyt tai pystynyt aina olemaan lapsilleni sellainen äiti kuin olisin halunnut. Olisin toivonut enemmän rentoja aamuja ja hyväntuulisia iltoja.

Mitä se on opettanut?

Armollisuutta ja anteeksiantoa itseä ja muita kohtaan. Sairastelu on tehnyt musta paljon nöyremmän ja pehmeämmän ihmisen. Nuorena luulin,että pehmeys on heikkoutta. Myöhemmin ymmärsin sen olevan vahvuutta,että voi joskus turvautua muihin ja olla joskus olematta niin itsenäinen,kova ja pärjäävä. 

Olen oppimassa pikkuhiljaa tekemään asioita siksi,että haluan,en siksi että pitää. 

Näiden parin raskaan vuoden jälkeen olen huomannut,että pidän itsestäni nykyään paljon enemmän kuin ennen. Kovat oppivuodet ovat hioneet särmiä pehmeämmäksi ja karsineet liikaa ylpeyttä. Vuodet ovat myös lisänneet itsevarmuutta ja vahvuutta uskoa siihen,että oikeasti olen itse oman elämäni puikoissa ja vain minä tiedän,mitkä ratkaisut itselleni ovat oikeita.

Ja lopuksi,elä ja anna muiden elää.

Vuosi 2016 oli aikamoinen. Raskas,antoisa,rakas,onnellinen,uupunut,ystävillä kyllästetty. Ihan hyvä kuitenkin. Eiköhän kaikella ollut tänäkin vuonna tarkoituksensa.

Vuodelle 2017 toivon kuitenkin hieman seesteisempää menoa ja pliis,edes muutamaa tervettä päivää,että joskus saisi olla normaalin olon kanssa ja jaksaisi vaikka urheillakin! Sitä suren kamalasti,että parin vuoden takainen juoksukunto on sairastelun jälkeen täysin viemärissä. Toivoisin niin,että joskus taas jaksaisi kipaista edes viiden kilometrin lenkin..