Tänään suuntana oli Yllästunturi. Allekirjoittanuthan oli katsonut,että gondolihissi olisi toiminnassa,ja olimme valinneet tämän päivän juuri siksi,että tänään oli reissumme selkein päivä. Haaveilimme upeista näköaloista Yllästunturin huipulta katsellen. No,arvaatte varmaan. Eihän se gondolihissi tietenkään ollut auki! Mitä tekee jääräpäinen nainen? No,vetää tietenkin haglöfsien nauhat kireämmälle ja päättää hilpaista tuosta vaan nopeasti huipulle. Jep jep,Yllästunturillahan sitä korkeutta on sitten vain se joku 780 jotain metriä.. Ihan ylhtäältä alas en sentään sitä kivunnut,mutta tekemistä oli tässäkin.

Mies ja lapset kipusivat pienen pätkän ja jäivät alas odottelemaan jääräpäistä naisihmistä. Tässä kohti jo kadutti. Siis toi alustahan oli jotain aivan järkyttävää! Koko ajan sait olla hullun tarkkana,että kivet alla pitävät,ettet kohta löydä itseäsi kivi naamasta läpi menneenä.Aivan järkyttävää. Rinne oli myös ensiluokkaisen jyrkkä. Välillä tuntui,että pitää kohta kontata. Keuhkot huusivat armoa,pohkeet jähmettyivät kivikoviksi. Minä manasin rinteessä pää hiessä ja ajattelin,että kaikkea tyhmää se minä aina keksinkin!

Mutta hei,katsokaa nyt tätä! Huipulla oli niin kovin helppo hymyillä. Tuuli humisi leppeästi,ylhäällä oli vielä hiven lunta,vaikka se muualta oli jo sulanut. Katselin pilviä,ylhäällä kaartavaa haukkaa. Maailmassa oli vain minä,maa ja taivas. Tällä hetkellä aloin ymmärtää ihmisiä,jotka palaavaat Lappiin aina vain uudestaan. Sisällä heräsi palo vaeltaa itsekin näillä tuntureilla vielä uudestaan. Kaksin miehen kanssa.

Katselin upeita maisemia. Mietin ihanaa lomaa. Mietin kuinka paljon olenkaan saanut. Kuukauden päästä muutto uuteen kotiin. Ihana loma monine aktiviteetteineen. Ihana perheeni,paras kaikista! Miten hauskaa olikaan,kun olimme saaneet tällaisen paon todellisuudesta. On ollut aivan ihanaa viettää aikaa keskenään,ilman kiirettä,töitä ja stressiä. Olla läsnä. Havaita se,että aina se oma riittämättömyys(kun ei ehdi askarrella,kun ei ehdi urheilla,kun ei jaksa aina kuunnella)ei olekaan laiskuutta vaan oikeasti syksymme on ollut aivan hirveän kiireinen. Kyllähän tätä kaikkea muuta haluaisi ja jaksaisi tehdä,kun esimerkiksi se työ ei veisi matkoineen sitä yli 9 tuntia päivästä. On ollut myös ihanaa viilettää viikko isossa collegessa ja urheilutrikoissa,tukka miten sattuu ja naama hyvällä tuurilla rasvattuna. Todella vapauttavaa,uskotteko?

Katselin aikani ympärilleni ja vain hengittelin.

Lopulta muistin,että on kai täältä alaskin tultava. Ja alas tulinkin,rytinällä. Alaspäinhän tämä oli sata kertaa kamalampaa kuin ylöspäin meno. Koko ajan sai olla henki kurkussa paniikista,että kaatuu ja vyöryy alas asti. Ja kaaduinhan mä. Se yksi varomaton hetki ,kun keskittyminen sekunniksi herpaantuu,ja pam! Olet naamallasi kivikossa. Ei onneksi pahemmin sattunut. Mitä nyt kyynärpää turvoksissa ja kipeä,sekä polvet ja kämmen auki.Alaspäin tullessa alkoi kuulua huutoa”jaksaa jaksaa Jenna,vielä vähän”. Olin siis matkan varrelta lähetellyt miehelle viestiä,etten kyllä ikinä jaksa alas. Siellä ne sitten tsemppasivat,mun kolme miestä 😉 ja pääsin alas!

Tän jälkeen olikin enemmän kuin paikallaan mennä Äkäslompoloon kuuluisaan Jounin kauppaan jätskiostoksille. Harvoin on kuulkaas jätski maistunut niin hyvältä kuin tämän Ylläksen huiputuksen jälkeen!

Kotimatkalla poikkesimme vielä Pallaksen juurella. Siitä ei ole valitettavasti kuvia,tyydyimme omiin silmiimme. Oli aika upeaa nähdä,kun aurinko laski ja värjäsi koko pallastunturin ensin oranssiksi,sitten violetiksi ja lopulta syvän siniseksi. Maagista. Ei voinut kuin seisoa rakkaansa kainalossa ja tuijottaa. Aivan uskomattoman hieno lopetus upealle päivälle.