Viime aikoina juoksu on tuntunut,noh,pahalta suoraan sanottuna.Liian usein.Tuntuu nololta kirjoittaa edes lausetta,että juoksu tuntuu pahalta.Minä juoksuun rakastunut?Miten näin on muka käynyt,että juoksu tuntuu pahalta?.Blogiin ovat päätyneet ne onnistuneet lenkit,mutta välissä on ollut paljon huonoja.On tuntunut siltä,että juoksussa on tullut jokin muuri vastaan. Sykkeet ovat olleet pilvissä kevyilläkin lenkeillä,jalat painaa,outoja kipuja kropassa,uni ei meinaa tulla illalla,vauhti hiipuu…ja se ahdistaa. Ahdistaa,koska kerrankin ajattelin onnistuneeni jossain sellaisessa asiassa,mistä en koskaan uskonut nauttivani.Teen nyt jotain sellaista,etten uskonut ikinä tekeväni tätä.Treenaavani puolimaratonille..ja kenties sille kokonaiselle.

Ja sitten tulee seinä vastaan.

Ei saa enää samaa onnea ja riemukasta vapaudentunnetta juoksusta.

Ahdistuu,jos ei mene lenkille ja ahdistuu,jos menee lenkille,eikä askel rullaa ja sykkeet ovat pilvissä.

Onneksi tajusin joulukuussa keventää ja himmata hieman. Ei maailma siihen kaadu,että rauhoittaa menoa.Ei tuijota pelkkää kelloa ja kilometrinopeuksia.Juoksee vain siksi,että löytää ilon uudelleen.Vapauden.

Torstaina eräs ihana ihminen(kiitos H <3) sai puskettua minuun lisämotivaatiota.Pääsen kyllä sinne mihin haluan,ihan varmasti.Ei minulla ole kiire.Hyvää kannattaa odottaa ja kuunnella itseään ja uskoa omaan kroppaansa.Joskus tuntuu pahalta.Ja joskus saakin tuntua pahalta.Ja joskus joku vierestä katsova näkee tilanteen uusin silmin ja saa minutkin uskomaan itseeni.