Valivali

Valittaisinko taas vaihteeksi kiireestä ja stressistä? Tehän ette olekaan siitä kuulleet vasta kuin joka ikisessä postauksessa. Mutta valitan silti! Uaaaaah, kuolen tähän väsymykseen ja opparin kirjoitukseen. Päivät vaan vierii(kiitää!) eteenpäin ja paniikki yltyy. Musta tuntuu etten saa mitään näkyvää aikaiseksi vaikka järjellä(rauhallisesti)miettien huomaankin eteneväni koko ajan. Työn esitys on 26.3 ja valmistumispäivä 24.4. Niin (pelottavan) lähellä ja silti niiiiin kaukana!

Päivät tuntuvat olevan koko ajan täynnä. Mun pääkin on täynnä. Ahdistavia ja stressaavia ajatuksia. Tunnen olevani löysä,lihava,laiska ja saamaton.

Ja miksi? Luulisin,että ennenkaikkea siksi,etten juokse. Tää yli puolen vuoden juoksutauko on oikeasti ollut jotain aivan kamalaa. On ollut tuskaisen ikävä lenkkipoluille, olen kiukutellut kotona kaikille ja tehnyt yhdestä jos toisestakin kärpäsestä härkäsen ihmissuhteissa.On tehnyt mieli heitellä lumipalloilla kepein askelin ohi kiitäviä juoksijoita. Olen skipannut monta treenikuvaa instagramista ja purrut hammasta kuunnellessani jonkun muun onnistuneen treenin hehkutusta. Aivan typerää. Yleensä olen mielestäni aika rento tyyppi.. Nyt olen vain ahdistellut mitättömistä asioista ja vihannut peilikuvaani.Olen ollut vähän hukassa.

Toki asiaan vaikuttaa myös se,että alkuvuosi on ollut oikeasti rankka. Olen ollut koko vuoden kipeänä(ihan kirjaimellisesti,terveitä päiviä tänä vuonna on ollut viisi!)ja onhan se puolikuntoisena/raatona kulkeminen vienyt voimat ihan minimiin. Mutta silti,miten voi olla että yksi pieni juttu sekoittaa minäkuvaa ja arjen jaksamista näin paljon?

Onneksi polvi on pikkuhiljaa parempi. Olen pikkuhiljaa koiran kanssa kävellessäni testaillut silloin tällöin juoksuaskeleita,i. Viime viikolla juoksin ensimmäisen kivuttoman kilometrin ikuisuuteen. Kotipihalla nojasin aitaan ja itkin. Mutta pitkästä aikaa ilosta,en surusta. 

Jotenkin sitä kivutonta askelta taas arvostaa ihmeellisesti. Tunnen itseni epäkiitolliseksi kun olen vain nitissyt ja kitissyt kuukausikaupalla.Olen kuitenkin venytellyt,joogannut,pyöräillyt,uinut ja vesijuossut. Se vain ei ole tuntunut miltään. Sitä on tehnyt pakosta,ei siksi,että rakastaa sitä. Ja se on ihan eri juttu. Hyvän fiiliksen saa toki mistä urheilusta vain,mutta sitä kepeän leijailevaa oloa ja seesteistä mieltä en minä muusta saa kuin juoksusta.

Kestä nyt polvi,kestä. Kärsivällisyyttä mielelle. Malttia. 

Sulakoot loputkin lumet teiltä,ehkä minäkin kohta jo oikeasti kirmaan taas lenkkipoluilla.

Toivoa on.