Oo siellä jossain mun (ja vastaa mun viestiin!)

Kun Basisti lähtee useamman viikon rundille, odotan kahta asiaa. Lasken tietenkin päiviä kiertueen päättymiseen, mutta malttamattomammin odotan  seuraavaa skypetuokiota. 

Koska kumpikaan meistä ei varsinaisesti himoitse satasten puhelinlaskuja, hoidamme yhteydenpidon Basistin kanssa lähinnä netin välityksellä. On mieletöntä luksusta, että toiseen voi olla yhteydessä päivittäin riippumatta siitä, missä päin maailmaa ollaan. Niin kauan kuin wlan-verkko pelaa, voi toiselle raportoida surutta niitä pienimpiäkin päivittäisiä kuulumisia (”tänään työmatka keskeytyi, kun kymmenhenkinen hanhiperhe ylitti pyörätien!”)

Jatkuvasti tavoitettavissa oleminen tekee ikävästä kuitenkin omalla tavallaan raastavaa. Kun näen, että Basisti on linjoilla Facebookissa, saatan ärsyyntyä siitä, ettei hän ensimmäiseksi ole kirjoittanut minulle kuulumisia tai peukuttanut kissavideotani. Kun Basistilla olisi mahdollisuus chattailla keikkapaikan takahuoneessa ja minä kirmaankin afterworkeille kavereiden kanssa, Basistia jurppii.

Niinpä sovimmekin, että kiertueen joka päivä ei olla yhteyksissä, vaan juttutuokioita sovitaan keikkapaikkojen nettiyhteyksien ja minun aikataulujeni mukaan. Noihin treffeihin latautuu aika lailla odotuksia, jolloin tekniikan kaatuminen riipii niin, että omaa mielenterveyttäkin alkaa kyseenalaistaa.

Kun keikkapaikan netti ei riitäkään sovittuun chattihetkeen, tekee mieli heittäytyä lattialle nyyhkyttämään. Kun kauan odotetun skypetuokion aikana yhteys tökkii ja lopulta katkeaa, haluaisin kaikkein mieluiten heittää tietokoneeni seinään. Kun näiden epäonnistumisten jälkeen Basistilta ei tule viestiä moneen päivään, mielikuvituksessani alkaa pyöriä suurkolareita ja italialaisia bändärityttöjä. Huomaan muistuttavani tätä naista: 

Silloin kannattaa ottaa puhelu rundileskikollegoille. Yleensä syynä hiljaisuuteen on se, että Bändi köröttelee Itä-Euroopan metsissä, joissa oli puhelinverkkoa sen verran, että muusikoista pitkän tikun voittanut sai puhuttua mielitiettynsä kanssa puoli minuuttia.

Valittelin taannoisen kiertueen aikana ikävääni mummilleni. Selitin, miten ärsyttävää on, kun Basisti ei kirjoita miltein viikkoon kuulumisia, vaikka on käynyt Facebookissa ja Whatsappissa. Mummi kuunteli ja totesi, että kyllä maailma on muuttunut merimiesten vaimojen kaipuulauluista tähän päivään. Mummi kertoi, että hänen nuoruudessaan viikko oli todella lyhyt aika kirjeen odottamiseen, sitä hädin tuskin edes huomasi. Jos vastausta rakkauskirjeeseen ei tullut kuukauden kuluessa, alkoi olla malttamaton olo.

”Mutta kyllä se aikakäsityskin muuttui avioliiton myötä, ja viikosta tuli vähän pitempi aika”, Mummi totesi. Hän kertoi, että hänen ja isoisäni perhe-elon alkuaikoina Vaari työskenteli toisessa kaupungissa ja pääsi kotiin lauantai-iltaisin, lähteäkseen sunnuntai-iltana taas takaisin töihin. Kysyin, eikö Mummi tullut hulluksi. Ei kuulemma. Kuvio oli niin itsestään selvä, ettei sitä tullut mieleenkään kyseenalaistaa. Ja saihan kuulumisia vaihtaa kerran viikossa. 

Seuraavalla rundilla ajattelin kokeilla kirjepostia. Jos vaikka mielenrauha säilyisi paremmin.