Mikä Hevivaimo?
Ihan alkuun: en ole hevari enkä vaimo. Yhtäkkiä kuitenkin löysin itseni elämästä, jota tuo yhdyssana muistuttaa.
Olen aika tavallinen helsinkiläistyttö. Tykkään folkpopista, naistutkimuksesta, teatterista, koirista, punaviinistä ja laulamisesta. Reilu vuosi sitten löysin opiskelupiireistä superkivan humanistin, jonka kanssa on hyvä olla. Elämämme on kuin millä tahansa alle kolmekymppisellä pariskunnalla, käymme töissä ja punttiksella, katsomme sarjoja, teemme ruokaa ja juttelemme lapsuuden sankareista, tulevaisuuden haaveista ja yhteisten tuttujen kuulumisista. Mutta harva se ilta muruseni (tästä lähin Basisti) vetää kilokaupalla mustia releitä ja hopeakoruja niskaan ja painelee keikalle.
Kun tutustuin Basistiin, tiesin että hän soittaa jossain bändissä. Se ei ole tavatonta tuttavapiirissäni. Pyörittyäni pienen ikäni pääkaupungin punavihreässä kulttuurikuplassa olen tottunut siihen, että useilla kavereillani on jos jonkinmoisia musiikkiprojekteja. Bändejä ja biisejä syntyy tiuhaan, erilaisia keikkoja on harva se viikko, osa tekee jopa levyjä ja saa nimeä. Kun kuulin, että Basisti soittaa heviä, vitsailin jotain nahkahousuista ja ajattelin hikisessä treenikämpässä öriseviä äijiä ja tunkkaisia omakustannelevyjä. Hiljalleen Bändin koko paljastui. Levyt viipyvät viikkotolkulla Suomen albumilistan kärjessä, keikkoja väännetään sekä kotimaassa että maailmalla, fanit lasketaan kymmenissä tuhansissa. Loppui se vitsailu siihen.
Jonkun aikaa seurusteltuamme Basisti kysäisi, haluaisinko lähteä joskus keikkareissuille mukaan. Tietenkin halusin, vaikka en tunne hevigenreä lainkaan. Minulle festarit tarkoittavat Flowta ja juhliminen kuohuviiniä ja kiharrettuja hiuksia. Vastassa oli uusi maailma, johon kuuluu örinäukkojen ja kaljahuurujen lisäksi loputtomia bussimatkoja väsyneine abc-pysähdyksineen, keikkapaikkojen ahtaita takatiloja, ystävystymistä muiden hevivaimojen kanssa, t-paitoihin nimmareita pyytäviä faneja, hurmioituneita konserttiyleisöjä, ilmaan puituja nyrkkejä ja pitkien hiusten pyöritystä. Olen päässyt seuraamaan keikkaa edeltävää jännittynyttä punnertamista ja lavalta palaavien tyyppien vauhdikkaita hikinoroja. Ja ymmärtänyt, että Bändi on jäsenilleen kaikki kaikessa, vaikka välillä tyypit ärsyttävät toisiaan niin, että rystyset kutisevat. Hämmentävintä on se, miten tämä maailma on Basistille puhdasta rutiinia.
Vuoden aikana on tullut mietittyä myös parisuhdetta pari kertaa. Toisen odottaminen viikkojen kiertueelta kotiin ei varsinaisesti ole lempipuuhaani. Yhteiset suunnitelmat tehdään aina keikkavarauksella. Oma mustasukkaisuus piti punnita uudestaan, kun tajusin että siipallani on ihan niitä henkilökohtaisiakin faneja.
Blogin nimi tulee muuten kaveriltani, jonka pyysin mukaani, kun ensi kertaa lähdin katsomaan Bändin keikkaa. Kaveri seurasi vierestä, kun innokkaasti puin nyrkkiä ilmaan muun yleisön joukossa, päästi räkäisen naurun ja tokaisi:
”Ei hitto, susta tulee autenttinen hevivaimo. Just tollanen joka julistaa, että se on kuulkaa mun ukko tuolla lavalla, nyrkit ilmaan!”
Loistava tulevaisuuskuva, epäilemättä. Varsinkin, kun seuraavana päivänä oli koko kyynärvarsi kipeänä. Sen sijaan, että olisin vain jymäkästi pitänyt kättä pystyssä, olin heilutellut rannetta kuin amerikkalaisten sketsisarjojen kliseisimmät homohahmot konsanaan. Ehkä tästä on ihan hyvä lähteä. Tervetuloa mukaan!