Rokkikukot ja kehäraakit
”Miten kauan uskot Basistin jatkavan bänditouhuja?”
Äiti kysäisi asiaa taannoin. Vastasin suoralta kädeltä, että varmasti ainakin kymmenen vuotta, tai miten pitkään keikat ja levyt kiinnostavat yleisöä. Jälkikäteen tajusin, ettei minulla ole itse asiassa aavistustakaan hevibändien elinkaarista.
Kysyin asiaa Basistilta. ”Menestyvät bändit eivät oikeastaan koskaan lopeta. Jäsenet saattavat vaihtua, keikkatahti hiljentyä ja biisit huonontua, mutta aina tulee vähintään jotain muutaman keikan huumoricomeback-kiertueita”, hän kertoi.
Kesällä näin muutaman keikan maailmanluokan bändidinosauruksilta, joiden uran alkupolkaisut ulottuivat jopa 1960-luvulle. Niiden perusteella mietin, kannattaako kaikkien tosiaan viettää 50 vuotta tien päällä 50.
Osan kohdalla ei ollut kysymystäkään siitä, etteikö bändin pitäisi keikkailla ihan niin pitkään kuin henki pihisee ja jalat kantavat lavalle asti. Eläkeikäiset muusikot kirmailivat kuin hormonien riivaamat teinipojat, kuluttivat settinsä aikana varmaan 6000 kaloria ja hyppyyttivät säälimättömästi yleisönsäkin läkähdyksiin. He tihkuivat vaaraa ja seksiä, hallitsivat instrumenttinsa ja tilanteen suvereenisti.
Vuosikymmenien kokemus tiivistyy parhaimmillaan karismaksi, jota ei voi sanallistaa. Se on sitä jotain, joka saa seuraamaan esiintyjän pienimpiäkin eleitä haltioituneena. ”Miettikää nyt jotain Ozzya. Eihän se vanha haamu juuri muuta tee kuin seisoo paikallaan lavalla, mutta pakko sitä on tuijottaa ihan liipasimella”, Rumpali tiivisti eräällä automatkalla.
Ja sitten oli niitä muita vanhoja bändejä, joita aika ollut kohdellut aivan yhtä hyvin. Kun ratsastetaan vain 30 vuoden takaisilla hiteillä, kaljamaha painaa ja suurin osa keikasta tulee taustanauhalta, on vaikea ymmärtää miksi kukaan enää buukkaa näitä kehäraakkeja tai vaivautuu yleisöön. Miksi he eivät jää suosiolla eläkkeelle? Basisti valaisi asiaa: ”Eivät osaa mitään muuta kuin rundata. Ja kuka haluaisi vuosien keikkojen jälkeen palata tavalliseen duuniin?”
Entä miten käy Basistille ja Bändille? Basistin mukaan heitä ei saa eikä voi verrata oikeisiin meagbändeihin, niihin joiden levyjä myydään miljoonia ympäri maailmaa. Se olisi sama kuin jos vertaisi Rossoa McDonaldsiin. Huomaan silti miettiväni vaihtoehtoa mitä jos. Mitä jos Bändi kasvaa megalomaaniseksi? Mitä jos kiertueet venyvät vuosien mittaisiksi? Mitä jos Bändi lopulta syrjäyttää muun elämän kokonaan?
Eihän Basisti välttämättä jaksa tai halua heiluttaa tukkaa 40 vuotta, vaikka muu Bändi jaksaisikin. Tätä äitikin itse asiassa tarkoitti – Basistilla kun olisi kannuksia muuhunkin kuin hevaamiseen. Ja muut vaihtoehdot tulevat mieleen silloin, kun mielessä pyörii bändiriita, epäinhimillinen reissuaikataulu ja muutama huonompi keikka. Mutta en tiedä, haluaako Basisti kuitenkaan muuta, onhan hän vasta päässyt elämään unelmaansa.
Bändin jäsenet puhuvat aina välillä haikeaan sävyyn muusikoista, jotka leikkasivat tukkansa ja menivät ”oikeisiin” töihin. Unelmistaan luopumisesta kertovat tarinat ovat surullisia. Mutta surulliselta tuntuu myös katsoa loppuun kuluneita kehäraakkeja, jotka eivät osaa irrottaa otetta kitaran kaulasta.