Etäriidan anatomia

Pahoittelut viikkojen hiljaiselosta. Sen syynä ei ole mitään dramaattista liittyen parisuhteen tai Bändin hajoamiseen vaan töissä vietetyt pitkät päivät, joiden jälkeen ei tule edes mieleen kirjoittaa.

Blogi tuli mieleen, kun teki mieli tilittää. Hevivaimotouhu jurppi niin, että hyvä kun happea sai. Oli nääs riitaa rundilla olevan Basistin kanssa.

Normielämässä (= Basisti on kotona) meillä on käynyt älyttömän hyvä tuuri. Riitelemme harvoin ja silloinkin sutjakasti. Peruskaava on, että minulle tulee paha mieli jostain mitä Basisti sanoo tai tekee (tai jättää sanomatta tai tekemättä). Kuukauden- ja vuorokaudenajasta riippuen ilmaisen asiani joko kypsän harkitusti tai huomattavasti kipakammin. Useimmiten käytössä on tavoista jälkimmäinen, ja riidan ainekset ovat kasassa. 

Basisti hämmästyy mielipahaani suuttumustani, tarttuu aseisiin ja tykittää täysillä takaisin. Hän on verbaalisesti taitava, hänellä leikkaa nopeasti ja hän uskoo asiaansa järkähtämättä, joten hän antaan hitonmoisen vastuksen taisteluihin. Väännämme aikamme eli muutaman minuutin, kunnes molemmat pyytävät anteeksi ja useimmiten ainakin minä itkeä tirautan vähän. Sitten halitaan ja todetaan toisen olevan maailman tärkein tyyppi. 

Rundioloissa riitely ei suju yhtä ihanteellisesti. Kun toinen on 18 tuntia tavoittamattomissa, mielipaha paisuu ja draama kasvaa. Niin kävi tällä viikolla. 

Nyt meneillään oleva kiertue on poikkeuksellisen lyhyt, reilun viikon pyrähdys. Se tuntui jopa tervetulleelta pätkältä, ajatus omasta ajasta viehätti. Päätin tehdä hyvällä omatunnolla pitkää päivää töissä, nähdä ystäviäni, jumpata ja katsoa mielin määrin Girlsiä.

Ensimmäiset kolme päivää sujuivat hyvin, mutta sitten tuli ikävä. Järjestimme puhelintreffit. Niiden aikana ehdimme käsitellä kiertueasiat, Basistia koskevia juttuja täältä ja aloittaa minun kuulumisiani, kunnes Basistille tuli äkkilähtö roudaamaan. Sovimme soittelevamme vielä samana iltana uudelleen. Tai siis, Basisti sopi yrittävänsä soittaa. Minä sovin odottavani, että puhelin soinee 10 minuutin kuluttua uudelleen. 

Arvaatte varmaan miten kävi?

Basisti joutuikin koko illaksi roudaus-, keikka- ja fanipyöritykseen. Minä odottelin, soitin hänelle, odottelin lisää, laitoin viestin, odottelin ja menin nukkumaan. Kun aamuun mennessä herrasta ei ollut kuulunut mitään, alkoi harmittaa. 

Päivän aikana paha mieli paisui ennätysvauhdilla. Iltapäivään mennessä olin ehtinyt rakentaa itsestäni kaikkien marttyyrien esikuvan, joka tekee kaikkensa tämän parisuhteen eteen, mutta jää jatkuvasti kakkoseksi KAIKELLE muulle. Minun kuulumiseni olivat vähemmän arvokkaita kuin Basistin, ja itse asiassa tyypille taisi olla ihan sama, olenko minä edes olemassa vai en. Kun Basistilta tuli illan kulkua selittänyt pahoitteluviesti, olin jo ehtinyt päättää pitää mykkäkoulua kiertueen loppuun asti. Kestin hiljaisuuttani pari tuntia, sitten oli pakko tarttua puhelimeen. 

Note to self: puhelimessa riiteleminen on huomattavasti vaikeampaa ja ikävämpää kuin välienselvittely kasvotusten. Hiljaisuudet ovat paljon painostavampia kun toista ei näe. Toisen argumenttien tyrmäämiseen ei voi käyttää tukena elekieltä, mikä tekee oman asian vakuuttamisesta vaikeampaa. Puhelin korvalla seinää tuijottaessa suusta pääsee lauseita, joiden perusteella on mahdotonta uskoa olevansa päiväkään yli 14-vuotias. 

Mutta puhelimessakin kuohahtanut riita ratkeaa aikanaan eli puolessa tunnissa. Puhelimessa itkun tirauttaminen on tosin kurjaa, koska ei ole olkapäätä jota vasten nojata. Mutta puhdistaa sekin, ja itkun seasta pystyy kuitenkin uikuttamaan olennaisen asian – toista on ikävä ja harmittaa, kun toinen on niin paljon poissa.

Nyt episodi lähinnä naurattaa ja vähän hävettääkin. Onneksi en sentään ole merimiehen rouva 1800-luvulta. Veikkaan että välienselvittelyt kirjeitse viikkojen odotuksen jälkeen olisivat saaneet minut poksauttamaan vuorotellen kaikki otsasuoneni. 

—

P.S. Osaako kukaan pitää mykkäkoulua päivätolkulla? Miten ihmeessä se tapahtuu? En pysty ymmärtämään.