Ohi on! Leskipäivät 76-90 ja Basistin kotiinpaluu

76. päivä

Basisti soittaa kolme päivää dramaattisen puhelun jälkeen hyväntuulisena. Hellettä piisaa, kaveribändi kävi visiitillä, juhlia on ja hommat rullaavat kivasti. Kuuntelen hänen pulputustaan kuusi ja puoli minuuttia ja kysyn, jäikö paha mieli edellisestä puhelusta.

”Mistä puhelusta? Aaa, ei, en mä edes muistanut koko asiaa.”

Tekisi mieli tiuskaista, että täällä on päiväkausia oltu aiheesta hermo kireällä, mutta en sano mitään. En jaksa riidellä puhelimessa.

79. päivä

Yhteinen kaverimme tulee kertomaan, että on seurannut kiertuetta somenssa ja kahdehtivansa Basistin elämää. ”Siellä se vaan hengailee uima-altaissa, soittaa isoja keikkoja ja tapaa uusia tyyppejä joka päivä. Ihan huikea meno!”

Nyökkäilen ja mutisen jotain kiertueflunssasta, bussissa nukkumisesta ja hajonneesta jalasta, mutten kovinkaan vakuuttavasti. Tuttu ankeus omassa arjessa alkaa vaania ja kateus kiertue-elämää kohtaan hiipii mieleen.

82. päivä

Minua ei huvita enää soitella Basistille. Eikä tarvitsekaan – huonojen yhteyksien takia lähinnä Whatsapp toimii. Viestit ovat lyhyitä hyvänyön toivotuksia tai Basistin humoristisia tiivistyksiä muutamien päivien juhlista. Minun tekisi mieli kirjoittaa väsymyksestä, yksinäisyydestä, stressistä ja aikataulutetusta arjesta, mutta pyyhin tekstit parin lähetetyn tilityksen jälkeen pois. Kurjan mielen raportoiminen kurjistaa oloa entisestään, eikä tekstiviestillä saatu sympatia auta. 

83. päivä – 89. päivä

Huomaan ajattelevani vähintään kerran päivässä, että tätä menoa heitän hanskat naulaan ja ryhdyn a) sinkuksi, b) insinöörin tyttöystäväksi. 

90. päivä

Viimeinen keikka soitettu! Kiertueesta on jäljellä enää miljoonan tunnin kotimatka. Paha mieleni vaihtuu taikaiskusta iloiseen kutkutukseen. 

Käyn kaupassa ostamassa kauraleipää, hedelmiä, vissyä ja hyvää kahvia. Kokkaan valmiiksi Basistin lempiruokaa. Selostan Riffille että kohta ollaan taas kolmistaan. Vatsassa tuntuu perhosia. 

91. päivä

Töissä on vaikeaa keskittyä. Aamukymmeneltä tulee tekstiviesti, jossa on Basistin ja Riffin tärähtänyt yhteisselfie. Suttuisuudessa erottuu iloinen mies ja miestä kieli pitkällä tuijottava koira. Hutiloin hommat loppuun ja kiiruhdan kotiin pian lounaan jälkeen. 

Kotiovella on ihan hiljaista. Riffi hiipii tervehtimään, se ei pöhellä ovella lainkaan kuten tavallisesti. Suljen oven takanani ja kuulostelen. Hiljaisuuden rikkoo mahtava römeä kuorsaus. Basisti retkottaa sängyssä syvässä unessa. Peittokasassa hänen vieressään tuntuu lämmin Riffin kokoinen kohta, johon koira käpertyy tyytyväisesti takaisin.

Kumarrun Basistin ylle. Tuttu naama, tuttu tukka, tuttu hengitys. Silitän vähän poskea ja Basisti avaa silmänsä.

Tai siis räväyttää ne auki kauhuissaan, kiskaisee henkeä keuhkoihinsa kuin hukkuva ja tuijottaa eteensä näkemättä mitään. Hyvä kun ei tirvaise minua nenään. Basisti hautaa kasvot käsiinsä ja sitten odotellaan minuuttitolkulla, että herra saa kiinni maasta, valuutasta ja naamansa edessä olevasta tyypistä.

Sitten saan pusun.

<3

Mikä kiertueleski? Kupletin juoni: Basisti oli kiertueella ihan koko kevään. Minä päätin kirjata marttyyrimaisesti olotilojani blogiin.  

Aiemman kiertuepätkän tunnelmat löydät täältä, täältä, täältä  ja täältä. Hurmiollisesta keikkatauosta raportoin täällä. Ja sitten tyyppi lähti taas reissuun ja sekös jurppi uudelleen. Huh. Nyt se on ohi. Ainakin pariksi kuukaudeksi.