Hats off & bottoms up

Meillä juotiin eilen aamukahvia hiljaisuudessa. Internetiä ei voinut edes vilkaista törmäämättä suru-uutiseen Lemmy Kilmisterin kuolemasta. 

Motörheadin 70-vuotiaan keulakuvan poismeno osui Basistiin yllättävän kovaa. Motörhead soi meidän stereoissamme harvoin, mutta ymmärrän kyllä miksi Lemmyä on pakko ihailla.

Tinkimättömästi omalla tyylillään bassoa kurittanut Kilmister oli yhtyeensä frontman isolla F:llä. Hänen omintakeiseen hahmoonsa kuuluivat isot ärjäisyt, komeat naamakarvat ja lähes Gene Simmonsin veroisen naistenkaatajan maine. Lemmy oli todella pidetty tyyppi, jonka kanssa yksi jos toinenkin silmäätekevä halusi käydä kaljalla tai viskillä ja mieluiten ikuistaa tapahtuman kuvaksi.

En ole kuullut kenenkään ylistävän Lemmyä maailman parhaaksi laulajaksi saati basistiksi, mutta hänen karismassaan oli jotain sellaista, joka sai miljoonat riehaantumaan. En yhtään ihmettele, että hänestä tuli yksi hevin ikoneista. 

Vaikka Basisti ei tuntenut Lemmyä henkilökohtaisesti, hän oli uutisesta niin surullinen, että tuntui kuin joku Basistin sukulaisista olisi kuollut. Yritin löytää lohduttavia sanoja ja paremman puutteessa kysyin miksi Lemmyn kuolema tuntui pahalta. Olihan tämä perunut viime vuosina valtavasti keikkoja sairastelun takia, eihän kuolema nyt täytenä yllätyksenä voinut tulla. 

Basisti mietti hetken ja sanoi: ”Jotenkin harmittaa, että se kaikkein kuolemattomin tyyppi kaatui lopulta syöpään. Lemmyä ei pahemmin kiinnostanut terveysintoilu tai eläkkeelle jääminen, vaan se piti yllä mielikuvaa rokkijumalista jotka eivät koskaan kuole. Ja sitten tuli yksi hiton syöpä ja kaikki on ohi.” 

Kuten aika monissa muistokirjoituksissa on alleviivattu, Lemmy näytti kuolemalle ja vanhenemiselle keskisormea. Hän rundasi loppuu asti ja teki myönnytyksen terveydelleen vasta pari vuotta sitten luopumalla päivittäisestä viskipullollisesta, jollaisen oli nauttinut 30-vuotiaasta saakka. Tuntuukin jotenkin sopivalta, että Kilmister ei joutunut viimeisiksi vuosikseen sairaalakierteeseen vaan lähti saappaat jalassa.

 

Lemmy oli viimeisiä hevin dinosauruksia – nyt temmellyskentällä taitavat puuhata enää Ozzy Osbourne ja Rob Halford. Voisiko tämän polven rokkareista nousta vastaavia legendoja, jotka veivaavat hamaan hautaan? Keitä he olisivat? Ei kai vain minun Basistini?

Mielessä kävi nimittäin myös Basisti, Bändi ja eläkeikä. Huomasin toivovani, että Basisti ei jatkaisi noissa hommissa yhtä pitkään kuin Lemmy (ja toki myös ettei tuo viski-innostus tartu).

Mitä jos Basisti ei koskaan halua lopettaa rundaamista? Mitä jos emme koskaan päädy viettämään yhteisiä eläkepäiviä Kainuun korven huminaan, koska Basisti riehuu maailman lavoilla? Vuosien myötä totun varmasti hänen työhönsä siinä missä muutkin artistien kumppanit, mutta salaa toivon, ettei työstä tulisi hänelle sitä kaikkein tärkeintä, joka pidetään mukana vimeiseen asti.