Hevifanit ja internet, apua!

Ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että Basistin maailma hämmentää minua aika lailla. Viimeksi olen paukuttanut kämmenellä otsaani seuratessani internetissä reuhaavia hevifaneja. 

Alkuun pari perusasiaa. Suurin osa faneista on tavallisia tallaajia; niitä, jotka peukuttavat Bändin facebook-julkaisuja, ostavat levyjä ja tulevat keikan jälkeen pyytämään nimmareita. Osa lähettää videon lapsestaan, joka laulaa silmät kiinni Bändin kappaleen mukana auton takapenkillä. Sitten on jo aiemmin mainitsemiani fanaatikkoja, jotka seuraavat Bändiä jokaiselle kotimaan keikalle ja ostavat kaikki mahdolliset tuotteet merkkutiskiltä. 

Mutta sitten on niitä, joita olen tässä yrittänyt ymmärtää. Muistellaanpa viitteeksi omaa elämää. 

Minä kuulun Spice Girls -sukupolveen, jolle tyttöbändi oli 90-luvun lopulla kaikki kaikessa. Tyttöbändistä puhuttiin loputtomasti, sen jäseniksi pukeuduttiin suurella hartaudella, kaikki viikkorahat kuluivat virallisiin fanikuviin ja muuhun oheiskrääsään. Parasta oli tietenkin leikkiä ajatusleikkejä siitä, kuka spaisgööl oli kenenkin bäkkärin (=Backstreet Boys) tyttöystävä. Tietenkin myös musiikilla oli väliä. Listasijoituksia seurattiin hysteerisesti (ai sitä onnea, jos joku musavideo tuli kokonaisuudessaan telkkarista!), hittibiisejä kuunneltiin yhä uudelleen. Voi pojat, jos noihin aikoihin olisi ollut Youtube ja rajaton pääsy musa- ja keikkavideoihin!

Nämä ajat tulivat mieleen, kun eräänä päivänä lueskelin Bändiä koskevia nettikeskusteluja. 

Keskustelupalstoilla analysoidaan loputtomin sanankääntein kitarasooloja ja Rumpalin fillejä. Soittajien Facebook-profiileja stalkataan ja kaikkia Bändin mahdollisia ja mahdottomia kuvioita spekuloidaan antaumuksella. Liikkeelle lasketaan toki myös huhuja, joilla ei ole  mitään totuuspohjaa. Kun viestiketju etenee, huhut muuttuvat validiksi tiedoksi. 

Suosikkejani ovat ne tyypit, jotka vauhkoavat vihaavansa Bändiä yli kaiken. Samat nimimerkit kirjoittavat siitä, miten Bändi on pahinta mitä kotimaiselle metallille on koskaan tapahtunut ja samalla hengenvedolla jakavat googlaamansa tuoreet settilistat ja keikkavideot. He tietenkin myös arvioivat kaikkein innokkaimmin uusia biisejä ja Laulajan erilaisia karjaisuja. 

Vakuutetusta inhosta huolimatta paneutuminen näyttää yllättävän samanlaiselta, kuin 10-vuotiaalla spaissarifanilla. 

Sosiaalinen media tuo artisteja lähemmäs yleisöä, mikä on faneille tietenkin huumaavaa. Samalla se antaa kuitenkin oikeuden sanoa ihan mitä tahansa. Kun Bändin uusi sinkku ei miellytä, suolletaan capslockein kirjoitettuja mielenilmauksia kommenttikenttiin ennätysvauhdilla. Kun parikymmentä tyyppiä ilmaisee mieltään raivolla, jää tuhansien hiljainen enemmistö kakkoseksi. Yllättäen syntyy mielikuva siitä, että koko maailma inhoaa Bändiä, koska ne ruojat menivät tekemään ennätyshuonon kappaleen. 

Basisti ei ole nettimouhoojista moksiskaan. Hänkin toki lukee kommentteja ja vastaileekin niihin aina välillä, mutta suurimmalle osalle urpoiluista hän nauraa römeästi. Kyllä näistä huumoria riittää revittäväksi.