Lihakimpale myyntitiskillä
Mainitsin aiemmin suomalaisten baarien myöhäisistä soittoajoista. Niiden tarkoituksena on saada yleisö ostamaan mahdollisimman monta tuoppia keikkaa odotellessa. Strategia toimii pelottavan tehokkaasti. Viikonloppuna seurasin, kuinka eräs rankassa tuiterissa oleva herra vaati ovimieheltä lippurahojaan takaisin, koska Bändin sijaan olikin esiintynyt joku muu kokoonpano. Lämppäribändi oli lopettanut settinsä viisi minuuttia aiemmin. Tämä yön sankari huusi kurkku suorana, että häntä on petetty. Vasta kun ovimies oli vastaillut huutoon puoli tuntia ja Bändi ollut lavalla vartin verran, mies uskoi ja paineli takaisin yleisöön.
Kun superhumalainen yleisö suuntaa Bändin merkkutiskille, tulee tukalat paikat. Suurin osa on tietenkin ystävällisiä ja asiallisia, laitamyötäisestä huolimatta. Ostetaan itselle t-paita ja vaimolle pikkuhousut, vähän ehkä isketään silmää, mutta samalla ylistetään Bändiä innokkaasti. Yksin keikalle tulleet kaipaavat juttukaveria ja jäävät helpottuneina pöydän nurkille kertoilemaan parisuhteistaan ja lempibändeistään samalla, kun ostavat tuotteen toisensa perään. On myös niitä, jotka yrittävät harmittomasti iskeä.
Ja sitten on limaisia kännimonstereita.
Pari esimerkkiä:
”Eiks voi maksaa kortilla?”
Ei voi, mutta voit käydä höyläämässä käteistä tiskiltä.
”Mä kuule likka höylään seuraavaks sua!”
”Hei mä haluun ton paidan sun päältä!”
No just tää yksilö ei oo myynnissä, mutta samaa paitaa löytyy tästä pinosta, kakskymppiä kappale.
”Ei helvetti, sehän on liian kallista. Mä maksan kaksikymppii vaan koko paketista, susta ja paidasta.”
Mitäs saisi olla?
”Paljon sä maksat?”
Mitä hittoa? Myyn tässä Bändin fanikamaa, en itseäni.
Ymmärrän, että kyseessä on humalaisten älyttömän huono ”vitsailu”. Näytetään vähän kaverille, että uskalletaan sanoa rasvaisesti, tilannetta tuskin muistetaan aamulla. Mutta silti minua kirpaisee, kun tulen kohdelluksi muihin pöydän tuotteisiin rinnastettavana lihapalana.
Vaikka humala ei oikeuta huorittelua (sitähän tuo loppujen lopuksi on, vaikkakin vitsiksi väännettynä), en tiedä, miten kannattaisi panna kampoihin. Vaikka tekisi mieli tirvaista (verbaalisesti) takaisin, tyydyn hätistelemään urpon pois tiskiltä. Harvan kännimonsterin kanssa kannattaa ruveta tappelemaan, sillä silloin inhottava tilanne vain pitkittyy. En ole vielä koskaan törmännyt humalaiseen, joka ottaisi vastaan arvostelua ja syytöksiä ilman, että yltyisi raivoamaan entistä enemmän.
Ajattelin aluksi, että nämä hirviöt sikiävät miesvaltaisesta hevigenrestä, jossa on ok olla kunnolla kännissä. Vähän katkerana totesin, että jazzbändin keikalla levyjen myyminen tuskin johtaisi samanlaisiin tilanteisiin. Tarkemmin ajateltuna kuitenkin huomasin, että merkkutiskin neropatit eivät ole Bändin innokkaimpia faneja eivätkä edes hevareita. Törkeimmät jutut tulevat paikallisilta junteilta, riippumatta siitä, ollaanko nukkumataajamassa vai suuressa kaupungissa. Näitä tyyppejä hädin tuskin kiinnostaa edes Bändin musiikki.
Taitaa olla niin, että ystävällisesti käyttäytyvä, yksinäinen nainen baarissa synnyttää edelleen vuonna 2015 mielikuvia ilotytöistä.