Basistin rundi lähestyy loppua! Jäljellä olevat keikat ovat laskettavissa jo yhden käden sormilla, ja vaikka Bändi porhaltaakin edelleen Euroopassa, alkavat kalkkiviivat näkyä yhä selvemmin ja selvemmin. 

Jaa että miten on leskiaika mennyt? Ei nyt ihan älyttömän kehuttavasti. On iskenyt ikävä ja kateus. 

Suurille suunnitelmilleni kävi vähän niinkuin yleensä käy kaikille mahtipontisille jumppaa ja siivoamista sisältäville linjauksille – minusta ei tullut fitnessböönaa eikä kotimme ole vielä läheskään sisustettu. Sen sijaan näin tiuhaan ystäviäni ja perhettäni, itse asiassa niin tiuhaan, että kiertueen pari ensimmäistä viikkoa juoksin vähän turhankin innokkaasti eri menoissa kellon ympäri, pää kolmantena jalkana.

Väsymyshän sellaisesta iskee, ja kaipasin kiireetöntä koti-iltaa ihan vietävästi. Kun vihdoin pidin sellaisen, en saanut Basistia puhelimen päähän kuulumisia vaihtamaan. Fiksuna tyttönä kuuntelin Adelen erolevyn pariin otteeseen läpi, ulisin ikävääni, mussutin karkkia ja mässäilin yksinäisyydelläni. Olo ei mitenkään erityisesti parantunut. 

Kuluneen kuukauden ajan takaraivossa on hakannut ikävä, mutta vähemmän riipivästi kuin edellisellä kiertueella. Mikäli silloisen päiväkirjani merkintöjä on uskominen, oli joka toinen päivä pohjattoman kurja ja joka toinen maailmanlopun veroinen. Nyt en paisutellut ikävöintiä samoihin mittasuhteisiin muulloin kuin sinä yhtenä Adele-iltana. Ja silloinkin ymmärsin samalla vähän hävetä.

Tällä kiertueella epätoivoisen ikävän sijaan huomasin olevani vähän kateellinen Basistille.

Kun täällä taaplataan räntä- ja vesisateessa toimistolle, lähikauppaan ja pyykkitupaan, tyyppi saa viettää kuukauden kestäviä bileitä. Rundiporukka lämmittelijäbändeineen ja managereineen on ratkiriemukas, ja bussissa elämä on oikeastaan aika yksinkertaista. Ei tarvitse maksaa laskuja tai avata tukkeutuneita viemäreitä. Sen kuin herättyään raahustaa ulos bussista valmiiksi katettuun aamupalapöytään, kasaa soittimet ja tekee soundcheckin, menee taas syömään, vetää keikkavaatteet niskaan ja nousee lavalle, jonka edessä sadat ihmiset hurraavat. Lopuksi sitten korkkaa porukalla kaljan poikineen. 

Tietenkin kuukauteen mahtuu myös kamalia olosuhteita lähes tyhjine keikkapaikkoineen ja vuoristoon jumahtavine busseineen. Joku (tai no, tosi moni) on koko ajan sairaana ja lämpimään suihkuun pääseminen on useimmiten vain bonusta. Tottakai välilllä kaikkien naamat jurppivat ja omaa elämää kaipaa mielettömästi, mutta bussista ei pääse pakoon minnekään. Täältä pimeästä maanantai-illasta katsottuna rundaaminen näyttäytyi kuitenkin helposti juuri sinä rokkitähtiglamourina, jollaisena se kuvataan elokuvissa.  

Pyörittelin tällä viikolla ikävän ja kateuden tunteita päässäni aika paljon. Oli myrkyllinen olo. Eilen juttelin Basistin kanssa. Hän kertoi olevansa  aivan poikki ja kaipaavansa kotiin. Vaikka kaikki on mennyt hyvin ja ihan kivaa on edelleen, alkaa kiertueen hyvä maku jo väljähtyä.

Tajusin yhden olennaisen asian. Kun minä suljen toimiston oven perässäni, pääsen irti työstäni siihen asti kunnes seuraavan kerran istun koneelleni. Voin tehdä omia juttujani, nähdä omia kavereitani ja mennä nukkumaan omaan sänkyyni. Koskaan en tee töitä yli viittä päivää peräjälkeen. Kun Basisti lähtee töihin eli kiertueelle, hän on työpaikallaan kuukauden putkeen pääsemättä missään välissä pois. Kotijoukkoja näkee, jos nämä tulevat moikkaamaan, muuten oma elämä täytyy asettaa työn tieltä syrjään. 

Kateus väistyi aika nopeasti. Ikävä kasvoi, mutta kohta siitäkin päästään, kun herra tulee kotiin. Hurraa!