Tänä aamuna Basisti kömpi sängystä ylös vähän ennen viittä, hotkaisi aamupalaksi pari illalla valmiiksi keitettyä kananmunaa, pakkasi reppuun läppärin ja suikkasi minulle pusun. ”Moikka beibi!”, se huikkasi, tarttui matkalaukkuun ja paineli Euroopan valtateille seuraavaksi kuukaudeksi. 

Minä jäin keittämään kahvia ja nyyhkyttämään uudenkarheaan kotiimme viimeisten muuttolaatikoiden keskelle (muutimme muuten viime viikolla – siitä johtuu tämä huomattavan hidas päivitystahti. Nöyrimmät pahoitteluni). 

Olen suhtautunut tänään alkavaan kiertueeseen huomattavasti kevyemmin kuin edelliseen, tammi-helmikuut kestäneeseen rundipätkään. Silloin  stressasin Basistin poissaoloa vuoden verran etukäteen ja viimeiset päiv viikot ennen kiertuetta ulisin Eppu Normaalin ”Kun olet poissa”-kappaleen parissa päivittäin. Tällä kertaa hädin tuskin tajusin Basistin lähtevän maailmalle, kunnes ovi kolahti kiinni hänen jäljessään. Samalla sekunnilla vasten kasvoja iski se, miten paljon helpompaa ja parempaa elämäni on Basistin kanssa kuin ilman häntä.

Ei ole niin raskasta ja kurjaa päivää, etteikö hän saisi minua sen päätteeksi nauramaan ja hölmöilemään. Kun marraskuu kaataa koko masennusvoimansa niskaan, on aika paljon ihanampaa nojata Basistiin ja käpertyä yhdessä sohvalle, kuin tulla yksin tyhjään kotiin lämmittämään viime viikon linssisopan jämiä ja katsomaan tositeeveetä.

Kun Basisti on poissa, kukaan ei vahdi sitä, etten huomaamattani ja unissani raavi käsivarsitaipeideni kutiavaa ihottumaa verille. Ei ole ketään, jonka kanssa hörötellä sunnuntain hesarin vauvapalstan nimiä (Liisa-Gandalf! Brooke Jessica Crystal Möttönen!). Ei ketään, jolle kehtaisi jauhaa yhtä antaumuksella kaikista päivän aikana näkemistäni koirista, lounaspöydän keskusteluista ja hönteistä Facebook-kommenteista.

Ihanaa elämää voi elää yksinkin – totta Mooses – mutta minun parasta elämääni on se, jonka saan jakaa Basistin kanssa.

Olen uikuttanut tässä nyt pari tuntia. Alkaa tuntua siltä, että voisin ehkä seuraavaksi kuivata silmät, oikaista ryhdin ja lähteä töihin. Eihän tässä nyt ole lopulta ihan mahdoton hätä, edessä vain kuukausi rundilesken elämää (ei esim. vuosi).

Viime kiertueesta viisastuneena olen varannut kaikki viikonloppuni täyteen ystäviä, arkisin ajattelin jumpata kaiken vapaa-aikani. Pääsen hoitamaan paria mahtavaa koiratyyppiä ja jos en mitään muuta keksi, riittää tässä asunnossa siivoamista ja laittamista. Voisin esimerkiksi taas muistella miltä tuntuu olla emansipoitunut nainen ja kokeilla kattolamppujen kiinnitystä ihan oma-aloitteisesti. Blogikin mitä luultavimmin piristyy, kun heikkoina hetkinä haluan jauhaa hevaristani. 

Antaa tulla, kaamos ja yksinäisyys, enköhän minä kestä!