Juttelin taannoin hevivaimokollegan kanssa siitä, miten helppoa on mennä metallikeikoille. Aluksi pelottavalta ja mustalta näyttävään massaan solahtaa yllättävän sujuvasti. Keikalla keskitytään näyttäytymisen sijaan musiikkiin, kukaan ei katso muita pahalla. Musiikkiin pääsee helposti mukaan, lavalta näytetään todella selvästi, milloin isketään nyrkkiä ilmaan ja milloin huudetaan kovaa. Siksi onkin outoa, että metallista avoimesti tykkäämiseen vaikuttaisi liittyvän hierarkioita. Toisten hevifanitus on oikeutetumpaa kuin toisten.

Pari  esimerkkiä julkisuudesta.

(kuva täältä)

Kun Lady Gaga paljasti ihailevansa Iron Maidenia ja toivovansa voivansa tehdä yhtä merkittävää musiikkia, alkoi huuto siitä, että hän ei ole sopiva yhtyeen faniksi. Itse asiassahan muija jopa luuli olevansa seuraava Iron Maiden. Kuinka se kehtaa edes verrata omaa poprenkutustaan Maideniin! Tuossa fanituksessa ei ole mitään aitoa!

Rihanna on viime aikoina esiintynyt muun muassa Krokuksen ja Judas Priestin bändipaidoissa, mutta kysyttäessä hän ei ollut osannut nimetä yhtäkään Priestin kappaletta. Tästäkös riemastuttiin eri metallifoorumeilla, kuten vaikkapa täällä, mistä ylläolevan  kuvankin nappasin.

Okei, tällä kertaa tietämättömyys oli minustakin noloa (vaikka äkkiä pitikin ynnätä, kuinka monta Priestin biisiä osaan itse nimetä lonkalta. Pääsin toisen käden sormiin). Bändipaitojen tarkoitus ei ole olla kuumaa mutta ohimenevää muotia, vaan julistaa idoleita ja suosikkeja. Ymmärrän, että niiden käyttäminen muotina vesittää alkuperäistä tarkoitusta. Ei varmaan olla kaukana siitä, että jotkut luulevat Def Leppardin ja AC/DC:n olevan vaatemerkkejä, koska niiden t-paitoja myydään ketjuliikkeissä.

Mutta toisaalta, mitä jos yllämainitut popleidit ihan oikeasti tykkäävät hevistä? Olisiko kauhean väärin, jos joku löytää uuden lempibändinsä Iron Maidenin nähtyään yhtyeen paidan Lady Gagan yllä? Miksi se tekisi musiikkimausta vähemmän aitoa, vähemmän oikeutettua?

Suurin osa hevareista riehaantuu metallista teini-ikäisinä, kun elämä on vielä mustavalkoista ja aiheeseen kuin aiheeseen suhtaudutaan fanaattisesti.  Olen kuullut aika monta tarinaa siitä, miten angstiset nuoruusvuodet kuluivat omassa huoneessa heviä luukuttaen ja kitaraa tiluttaen. Keikat ja samanmielisen porukan löytäminen olivat tajunnanräjäyttäviä kokemusia. Hevistä tuli monelle paljon enemmän kuin musiikkia, kokonainen oma maailma ja mittaamattoman tärkeä osa identiteettiä. Usein se halutaan näyttää vielä vuosienkin jälkeen pukeutumisella ja nippelitiedolle omistautumisena. (Siksi varmaan ne hevivisatkin myyvät.) Kun joku sitten ottaa hevikuvaston käyttöönsä ilman samaa vihkiytymistä, se tuntuu pahalta. 

Mutta silti. Hevi on musiikkia, ja musiikista nauttiminen kuuluu kaikille. Diskomimmikin voi moshata vilpittömästi.