Basistin Bändin suosio perustuu suuresti mainioihin keikkoihin. Vaikka olen nähnyt niitä jo aika monta kymmentä, jaksan aina iloita ja ihmetellä sitä, miten hyvin Bändi hoitaa hommansa. Siitä, kun ensimmäinen soittaja astuu lavalle aina viimeisiin kumarruksiin ja kapuloiden ja plektrojen heittelyyn asti homma rullaa kuin höyryjyrä, järkkymättömän viihdyttävästi. 

(Myönnän, näkökulmani on puolueellinen. Mutta jos yleisössä riehuu 5000 haltioitunutta ihmistä, en voi olla ainoa jonka mielestä show on kelpoa kamaa). 

Keikkojen viehätys syntyy hulvattoman spontaanista esiintymisestä. Ennen lavalle nousemista listataan hätäisesti kappalejärjestys ja sovitaan mahdollisen extrahupailun paikka, mutta sen kummemmin keikkoja ei suunnitella. Kappaleita vääntäessään muusikot juoksentelevat edestakaisin, vispaavat hiuksia ja soittimiaan, kaatavat kaljaa omaan/kaverin/yleisön kurkkuun. Ja riemua riittää.

Usein kaahailu myös vähän kostautuu. Basistilla on harva se päivä kasvoissaan sinipunertava muistomerkki, joka on tullut omaan mikkiständiin, basson kaulaan, Laulajan nyrkkiin tai Kitaristin lapaan törmätessä. Yleensä hänellä ei ole aavistustakaan siitä missä yhteydessä ruhje on tullut, koska kaikki keskittyminen menee yleisön viihdyttämiseen. 

Vaikka lavatouhu näyttää syntyvän itsestään, on sen takana ankaraa treeniä, suunnittelua ja loputtomasti toistoja. Eräänä päivänä löysin Basistin hihittelemästä tietokoneensa äärelltä. Arkistojen kätköistä oli tullut vastaan muutaman vuoden vanha settilista. Siihen oli merkattu biisijärjestyksen ohella tarkkaan kirjoitetut välispiikit, kumarrukset ja jopa eri kappaleissa käytettävät moshaustyylit. Niitä oli muuten monta, koodikielellä kuten ”ov”, ”classic”, ”juntta”… Se siitä spontaanista hevaamisesta.

Vaikka naureskelimme moiselle suunnitelmallisuudelle, ei nykyäänkään ole aivan yksi ja sama, mitä lavalla tapahtuu. Basisti katsoo suurimman osan keikoista jälkikäteen videolta ja analysoi Bändin esiintymistä. Joskus hän näyttää minulle keikkojen pahoja hetkiä, niitä jolloin taustanauhat kaatuvat, joku törmää tavallista pahemmin tai Rumpalilta leviää setistä tärkeä osa. Nuo hetket näkyvät yleisöön tuskin koskaan, mutta Bändin lavafiilistä ne ruhjovat kovaa.

Kitaristi ja Rumpali kertoivat minulle taannoin kahden keikan säännöstä. Tavallisen viikonlopun keikoista ensimmäinen menee aina paremmin kuin toinen. Kun edellinen keikka on ollut mielettömän hyvä, on seuraavana iltana vaikeampi yleisö, enemmän mokia, ongelmia tekniikan kanssa tai väsyneempi meno.

Säännössä taitaa olla kyseessä soittajien oma tunne, sillä yleisöstä käsin Bändin keikat ovat hämmentävän tasalaatuisia. Eräänä heinäkuisena lauantaina löysin bäkkäriltä musertuneen Laulajan. Vaikka juuri päättynyt keikka oli ollut yksi kesän tärkeimmistä ja mennyt mielettömän hyvin, Laulaja oli pettynyt itseensä.  ”Ääni ei kulkenut vapaasti vaan sitä piti puskea, ja sitte mua alko vituttaa ja jouduin feikkaamaan oikeastaan koko keikan”, hän manaili. Kommentti sai leukani loksahtamaan, sillä Laulaja on niin pätevä esiintyjä, ettei häntä katsoessaan tule edes mieleen, etteikö hänellä olisi oikeasti hauskaa lavalla. Aina ei kuulemma todellakaan ole. 

Mutta sitten on niitä keikkoja, joiden jälkeen Laulaja toteaa, ettei ehtinyt edes ajatella omaa suoritustaan, koska yleisfiilis oli niin mieletön. Kun tuhannet riehuvat hänen napsauttaessaan sormiaan, ei ole enää niin väliä, pitääkö ääntä puskea.

Hurmiollisen keikan jälkeen koko Bändin ilmapiiri on oikeastaan aika poikkeuksellinen. On riehakasta, kaikkia naurattaa, pelleillään, huudellaan, painitaan leikillisesti, halaillaan. Sitä riemua olen nähnyt ehkä kolmesti seuraamieni kymmenien keikkojen joukossa. Mutta se riittää. Basistin mukaan yksikin sellainen ilta antaa anteeksi aika monta 12 tunnin ajomatkaa, nuivaa yleisöä ja muuta ruhjetta.