Facebookissani on viime päivinä näkynyt vain yksi asia: Flow-festival. Ihmiset hehkuttavat suunnitelmiaan, järjestävät etkoja ja jatkoja ja kaivavat profiilikuviksi räpsyjä edellisten vuosien festareilta.

Niin minäkin tein, monta vuotta. Ostin lippuni heti alkukesästä ja merkkasin festarin isosti kalenteriin. Eväitä ja asuja mietittiin reilusti etukäteen, aika monta kirppariheräteostosta tuli perusteltua ”tää olis hyvä Flow-mekko” -mantralla.

Viime kesänä festarit jäivät väliin, kun lähin Bändin mukana keikkamatkalle Espanjaan. Tänä vuonna selasin Flown artistilistaa, kuuntelin kavereiden suunnitelmia, odotin innostusta ja lopulta jätin lipun hankkimatta. Ei napannut.

Osasyy väliin jättämiselle voi toki olla orastava festarikrapula tämän kesän hulinoista. Lähemmäs totuutta osui kuitenki Basisti: ”Vaikka sä tykkäätkin singer-songwritermusiikista, indiepopista ja muista Flow-hommista, en ole nähnyt sun innostuvan mistään niistä yhtä paljon kuin kasarihevistä”. Autoradiossa pauhasi Skid Row ja minä soitin riemuissani ilmarumpuja.

Oikeassahan hän on. Musiikkimakuni ja pukeutumistyylini ovat viime aikoina vähän muuttuneet. Yhä useammin kaivelen levyhyllystä teiniaikojeni suosikkeja kuten Metallicaa ja Led Zeppeliniä. Ystäväni hekottavat epäuskoisesti, kun jatkoilla pyörittelen innoissani tuulimyllyä Bon Jovin tahtiin (niskan viskominen ei muuten ole kummoinen juttu parin vuoden afrotanssiharrastuksen jälkeen). Vaatekaapissani on nykyään lähinnä mustaa. Jossain välissä korkkarit vaihtuivat tennareihin ja käyttöön eksyivät vuosien takaiset hopeiset korvikset, sormukset ja rannekorut. Kynsilakan sävy uhkaa vakiintua yönsiniseen, kajaali kiinnostaa taas. Missä on se folkpopleidi joksi olin ehtinyt mieltää itseni koko varhaisaikuisuuteni?

En varmasti ole ainoa, jonka tyyli ja maku muuttuvat tai rikastuvat seurustelukumppanin myötä. Tarkoittaako muutos oman itsen hukkaamista vai pikemminkin löytämistä? Ja toisaalta, onko edes mahdollista olla omaksumatta kumppanin innostuksia? 

Minäkuviin ja mieltymyksiin vaikuttavat aina läheiset ihmiset, elämänkumppanit tietenkin etunenässä. Rakastuneen silmin toisen intohimon kohteet ovat maailman mielenkiintoisimpia. Ja mitä innokkaammin kumppanin tuomaan musiikkityyliin/urheilulajiin/mihin ikinä tutustuu, sitä helpommin sen omaksuu itselleen. Mitä enemmän vietän aikaa Basistin hevimaailmassa, sitä enemmän bongailen kiinnostavia tyylejä ja huikeita bändejä. Ja samalla kun minä riehaannuin tukkahevistä, Basisti innostui kasvisruoasta ja joogasta ja oppi huomaamaan kaduilla kulkevat koirat.

Enkä tietenkään ole heittänyt kaikkea vanhaa romukoppaan. Joni Mitchell ja Joan Baez osuvat edelleen sieluni herkkiin sopukoihin. Niiden ja kukkamekkojen rinnalle vain ovat kivunneet nahkahameet ja KISS, Motörhead sekä Twisted Sister. Ja se tuntuu ihan oikealta.