51. päivä

On taas lähtöaamu. On taas mansikoita ja vissyä ja espressoa, kuten puolitoista kuukautta aiemminkin. Aiemman yleissurkeuden sijaan nyt ärsyttää. Ärsyttää kaaoksessa oleva keittiö. Ärsyttää joka paikassa levällään olevat Basistin epämääräiset tavarat. Ärsyttää kylpyhuoneen matto, joka on Basistin jalkojen jäljiltä aina rutussa, vaikka suoristan sen joka kerta kylppärissä käydessäni. 

Lässytämme toisillemme ja halailemme tavallista enemmän. Lässytyskin alkaa tosin ärsyttää. Huomaan kiroavani mielessäni, että menis jo, niin olisi helpompaa. Seuraavat viisi viikkoa etäsuhdetta, bring it on.

Kun sanon heippa ja lähden töihin, itkettää kuitenkin taas turkasesti.

52. päivä

Pelästyn vähän sitä, miten yksin oleminen tuntuu paluulta normaaliin päiväjärjestykseen.

Herään aikaisin, teen vähän töitä, syön aamupalaa ja vien Riffin kävelylle. Käyn töissä, vien Riffin pitkälle kävelylle, kokkaan itselleni, katson Netflixiä tai luen. Viikonloppuisin näen ystäviäni. Yksin nukkuminen ei ole enää vaikeaa. Yksin asuminen tuntuu oikealta elämältä, Basistin kotivisiitti poikkeukselta. 

Päivittelen tätä Basistille puhelimessa. Hän toteaa, ettei minun kannata pelästyä. Samanlaisia kiertuepätkiä ole ihan heti uudestaan luvassa. Tämän 100 päivän jälkeen koko loppuvuosi on toki täynnä keikkoja, mutta korkeintaan kahden viikon pyrähdyksinä. Vuoden päästä, kun taas tehdään levyä varmaan jo kaipaan kiertueleskiaikoja. 

55. päivä

Uhmakas olo ja luonteva yksinolo loppuvat kuin seinään. Herään sunnuntaiaamuun yksinäisenä ja kurjalla mielellä. On ikävä Basistia. Jurppii ihan julmetusti. 

56. päivä

Edellisiin viikkoihin verrattuna keskinäinen aikaeromme on entistä sekavampi. Nyt välissä on valtameri ja sen myötä olemme samaan aikaan hereillä oikeastaan vain myöhään illalla tai aikaisin aamulla.  Jokaisen FaceTimen taustalla kuuluu joko toisen Bändin soundcheck tai bussissa mölyävät muusikot.

Vaihdamme konemaisesti arkikuulumisia. Keikat menevät hyvin. Karavaanin sisällä hyvä tunnelma, ruokaa saa, suihkuun pääsee ja punkka on aiempaa leveämpi. Minä raportoin säätilaa, työpaikan lounasruokalan tarjontaa ja paikallisjuoruja. En ikinä ehdi aloittaa ikävöinnistä tai kurjasta mielestä ennen kuin nettiyhteys töksähtää tai Basistin pitää mennä tekemään soundcheckiä.

Puheluista ei jää mitenkään erityisen hyvä mieli, joten ei huvita yrittää soitella. Parin päivän radiohiljaisuus taas johtaa ikävään, pahaan mieleen ja vähän dramaattiseen oloon. Tekee taas mieli mököttää. 

58. päivä

Mietin miten olen missään vaiheessa voinut hehkuttaa sitä, miten hyvää etäsuhdejaksot tekevät parisuhteelle. Eihän tätä kestä erkkikään. Koko ajan on paha mieli ja ikävä.

Kuuntelen kateellisena ystävieni tarinoita Tinderistä, deiteistä, uusista tyypeistä ja kutkutuksesta mahanpohjassa. Tuntuu että muiden elämässä tapahtuu koko ajan jotain jännittävää, minä olen ihmeellisessä odotuksen välitilassa, juoksen työpaikan, kodin ja lenkkipolun väliä. Kuinka kauan tällaista voi kestää? Voiko tällaiseen tottua? Onko pakko?

… jatkuu, hitto vie…

Pääsitkö mukaan vasta nyt? Kupletin juoni: Basisti on kiertueella ihan koko kuluvan kevään. Minua jurppii, ja jonkun umpityperän neronleimauksen seurauksena päätin kirjoittaa tunnelmat julki. Aiemmat osat löydät täältä, täältä, täältä  ja täältä. Hurmiollisesta keikkatauosta raportoin täällä.