Mielitiettynsä lähipiiriä ei voi valita, ja tämän ”heimoon” tutustuminen jännittää aina. Mitä jos niiden kanssa ei tule toimeen? Mitä jos huumorintaju ja arvot eivät kohtaa? Mitä jos murusen bestis ei puhu mitään, mitä jos hänen äitinsä ilmeestä näkee heti, että tästä likasta ei miniää oteta?  

Minulla kävi aikamoinen tuuri. Basistin elämän ihmiset ovat poikkeuksetta hauskoja, fiksuja ja lämpimiä, heidän kanssaan on helppoa tulla toimeen ja hyvä olla. Perheen ja läheisimpien ystävien lisäksi vastaan tuli myös kokonaan uusi joukko: muut hevivaimot. Ennen Bändin tapaamista olin ymmärtänyt, että reissuissa on miltei aina mukana Bändin jäsenten kumppaneita. Koska en tuntenut hevareita, en tiennyt yhtään mitä odottaa. 

Basisti ei liiemmin lörpöttele omista asioistaan (minkä takia onkin hirveän kätevää, että tyttöystävä kirjoittaa blogia yhteisestä elämästä…), ja aika monen Bändiläisen leuka loksahti yllätyksestä, kun ensi kertaa marssin miekkoseni käsipuolessa bäkkärille. Ajoitus ei mennyt ihan nappiin. Samalla sekunnilla kun Basisti toi minut mestoille, hänen täytyi painella lavalle. ”Sori, sä joudut nyt viihdyttämään itseäsi hetken. Nähdään puolentoista tunnin päästä”, ritarini totesi, suikkasi pusun ja hävisi ulos ovesta. Hirmu kiva. 

Olin juuri istahtamassa sohvalle ja kaivamassa laukusta kännykkää räplättäväksi, kun paikalle törmäsi yksi hevivaimoista. Hän kysyi, kenen avec olen ja adoptoi minut muitta mutkitta mukaansa lavan sivustalle seuraamaan keikkaa. Tunnin päästä jynssäsin lavapuomien tekemiä tahroja hänen hameensa takamuksesta samalla kun juttelimme parisuhteista ja koirista. 

Samalla vauhdilla kaverustuin muidenkin hevivaimojen kanssa. Käytäntönä taitaa olla, että suurin piirtein heti esittäytymisen jälkeen painutaan yhteissaunaan ja keskustelu on luontevinta aloittaa parisuhteista. Siitä ei ole enää pitkä matka kroppakriiseihin, tulevaisuudenhaaveisiin ja menneisyyden tragedioihin. Tulemme kaikki aivan erilaisista taustoista, mutta yhteistä puhuttavaa tuntuu löytyvän loputtomasti. 

Näistä tyypeistä on tullut paitsi kavereitani, myös korvaamattomia vertaistukihenkilöitä. He tietävät täsmälleen, miltä tuntuu jakaa parisuhde Bändin kanssa. Kiertueleskisesonkien aikana muiden hevivaimojen tapaaminen on niin helpottavaa, että itku tulee. Heille ei tarvitse selittää, miksi on paha mieli, kun Basistista ei hetkeen kuulu mitään. Heiltä opin, että ikävä ei lopultakaan tee hulluksi ja että rundeista selviää hengissä ihan joka kerta.  

Keikkareissuilla on aina huomattavasti kivempaa, kun mukana on useampi hevivaimo. Pääsee vaihtamaan tuntoja, merkkutiskillä ei tarvitse selviytyä yksin ja Bändi hillitsee piereskelyä ja rasvaisimpia juttuja ehkä himppusen enemmän kuin muutoin (no tämä viimeinen on toiveajattelua). Huomasin vähän aikaa sitten, että keikkojen välillä näitä kohtalotovereita tulee ikävä.

En varmasti olisi tavannut heitä missään muualla, ja vaikka olisinkin, en varmaankaan olisi tutustunut heihin yhtä hyvin kuin tässä ympäristössä.