On kivan vapaapäivän ilta. Kävelemme Basistin kanssa leffasta kotiin ja mietimme, pitäisikö vielä käydä lasillisilla ennen nukkumaanmenoa. Vitsailemme jotain ja analysoimme leffaa. Sitten Basistin puhelin soi. Bändin sisällä jyllää riita. Lupsakka tunnelma muuttuu alle minuutissa kaukaiseksi muistoksi ja loppuilta menee Bändiläisten kiivaita sanomisia purkaessa. 

Bändi on reissuillaan taas miltei yhtäjaksoisesti kuukauden päivät, joten olen buukannut kalenterini täyteen menoja. Sitten yksi keikka perutaan ja Basisti tulee kotiin pari päivää odotettua aiemmin. Silmää räpäyttämättä perun kaikki sovitut menoni. Kaverit pahastuvat ja harrastukset kärsivät.

On tiedossa hyvän ystävän häät. Basisti ei pääse mukaan. On telinevoimisteluseurani kevätjuhla, jossa minulla on koko talven treenaamani iso soolonumero. Basisti merkkaa tapahtuman kalenteriin ja on tulossa katsomaan… kunnes saa tietää lentoaikataulunsa ja joutuu jättämään esityksen väliin. On vuosipäivämme. Basisti on Kiinassa.

Jep, tässä parisuhteessa on kolme osapuolta: minä, Basisti ja Bändi.

Tein Basistille suhteemme alkuvaiheessa selväksi, etten ikinäkoskaanmilloinkaanmissääntilanteessa asetu hänen ja Bändin väliin. Se tekisi elämän vain turhan vaikeaksi. Olen edelleen tällä kannalla, mutta aina välillä mielessä käy pieni varjo. Miksi aina minun pitää joustaa omista menoistani? Miksi minun suunnitelmani ja toiveeni häviävät aina Bändille? Miksi Bändin kriisit, ilot ja muut sisäiset asiat valtaavat yksinoikeudella olohuoneemme, vaikka  olisi muutakin puhuttavaa?

Tietenkin keikkamuusikon työnkuva on epäsäännöllisempi kuin toimistolaisen. Tietenkin kaikkiin reissuihin kuuluu yllätyksiä, tietenkään kaikkeen ei voi varautua. Kun Bändin yhdenkin keikan taustalla puuhaa tekijöitä kotimaan managerista ulkomaan festareiden tuotantotoimistoon, ovat muusikot viimeisiä, joiden aikataulupreferenssit otetaan kiertueaikatauluissa huomioon. Menestyvässä yhtyeessä soittaminen vaatii muun elämän asettamista lähtökohtaisesti taka-alalle. Bändihommissa ei soviteta työvuoroja muihin menoihin. Soittaminen on intohimotyötä, joka seuraa mukana kotiin ja lomalle.

Välillä toivon salaa, että Bändi hajoaisi. Olisi ihanaa elää ihan tavallista parisuhdetta, jossa suunnitelmia ei tarvitse tehdä Bändivarauksella ja jossa perusarkea voisi lähtökohtaisesti jakaa yhdessä. Mutta toive haihtuu yhtä nopeasti kuin se syntyykin; olenhan nähnyt miten onnellinen (ja miten loistava) Basisti on lavalla, tiedänhän miten paljon riemua Bändi tuottaa sekä jäsenilleen että faneilleen. Ei ole puhettakaan siitä etteikö Basisti olisi oikealla alalla. 

On muusikon kanssa seurustelemisessa myös kiistämättömät hyvät puolensa. On älyttömän hauskaa hypätä toimistosta keikkabussiin ja päästää täysin irti omista peruskuvioista. Rokkielämän näkeminen lavan takana on pohjattoman mielenkiintoista. Ja Basisti on Basisti, yhtä mahtavaa tyyppiä tuskin tulee ihan heti vastaan. 

Mieluummin kärvistelen Bändin asettamien raamien kanssa viisikymmentä vuotta kuin vaihtaisin Basistin perusinsinööriin ja 8-16 arkeen.