Sinä, minä ja Bändi

On kivan vapaapäivän ilta. Kävelemme Basistin kanssa leffasta kotiin ja mietimme, pitäisikö vielä käydä lasillisilla ennen nukkumaanmenoa. Vitsailemme jotain ja analysoimme leffaa. Sitten Basistin puhelin soi. Bändin sisällä jyllää riita. Lupsakka tunnelma muuttuu alle minuutissa kaukaiseksi muistoksi ja loppuilta menee Bändiläisten kiivaita sanomisia purkaessa. 

Bändi on reissuillaan taas miltei yhtäjaksoisesti kuukauden päivät, joten olen buukannut kalenterini täyteen menoja. Sitten yksi keikka perutaan ja Basisti tulee kotiin pari päivää odotettua aiemmin. Silmää räpäyttämättä perun kaikki sovitut menoni. Kaverit pahastuvat ja harrastukset kärsivät.

On tiedossa hyvän ystävän häät. Basisti ei pääse mukaan. On telinevoimisteluseurani kevätjuhla, jossa minulla on koko talven treenaamani iso soolonumero. Basisti merkkaa tapahtuman kalenteriin ja on tulossa katsomaan… kunnes saa tietää lentoaikataulunsa ja joutuu jättämään esityksen väliin. On vuosipäivämme. Basisti on Kiinassa.

Jep, tässä parisuhteessa on kolme osapuolta: minä, Basisti ja Bändi.

Tein Basistille suhteemme alkuvaiheessa selväksi, etten ikinäkoskaanmilloinkaanmissääntilanteessa asetu hänen ja Bändin väliin. Se tekisi elämän vain turhan vaikeaksi. Olen edelleen tällä kannalla, mutta aina välillä mielessä käy pieni varjo. Miksi aina minun pitää joustaa omista menoistani? Miksi minun suunnitelmani ja toiveeni häviävät aina Bändille? Miksi Bändin kriisit, ilot ja muut sisäiset asiat valtaavat yksinoikeudella olohuoneemme, vaikka  olisi muutakin puhuttavaa?

Tietenkin keikkamuusikon työnkuva on epäsäännöllisempi kuin toimistolaisen. Tietenkin kaikkiin reissuihin kuuluu yllätyksiä, tietenkään kaikkeen ei voi varautua. Kun Bändin yhdenkin keikan taustalla puuhaa tekijöitä kotimaan managerista ulkomaan festareiden tuotantotoimistoon, ovat muusikot viimeisiä, joiden aikataulupreferenssit otetaan kiertueaikatauluissa huomioon. Menestyvässä yhtyeessä soittaminen vaatii muun elämän asettamista lähtökohtaisesti taka-alalle. Bändihommissa ei soviteta työvuoroja muihin menoihin. Soittaminen on intohimotyötä, joka seuraa mukana kotiin ja lomalle.

Välillä toivon salaa, että Bändi hajoaisi. Olisi ihanaa elää ihan tavallista parisuhdetta, jossa suunnitelmia ei tarvitse tehdä Bändivarauksella ja jossa perusarkea voisi lähtökohtaisesti jakaa yhdessä. Mutta toive haihtuu yhtä nopeasti kuin se syntyykin; olenhan nähnyt miten onnellinen (ja miten loistava) Basisti on lavalla, tiedänhän miten paljon riemua Bändi tuottaa sekä jäsenilleen että faneilleen. Ei ole puhettakaan siitä etteikö Basisti olisi oikealla alalla. 

On muusikon kanssa seurustelemisessa myös kiistämättömät hyvät puolensa. On älyttömän hauskaa hypätä toimistosta keikkabussiin ja päästää täysin irti omista peruskuvioista. Rokkielämän näkeminen lavan takana on pohjattoman mielenkiintoista. Ja Basisti on Basisti, yhtä mahtavaa tyyppiä tuskin tulee ihan heti vastaan. 

Mieluummin kärvistelen Bändin asettamien raamien kanssa viisikymmentä vuotta kuin vaihtaisin Basistin perusinsinööriin ja 8-16 arkeen. 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään

Aloittelijan heviopas

Vielä reilu vuosi sitten hevi kuulosti kryptiseltä mäiskemassalta.

Kun kuuntelin ensi kertaa Bändin levyä, en saanut siitä mitään tolkkua. Kaikki kappaleet tuntuivat identtisiltä. Oli nopeaa komppia, isoja kitaroita ja karjumista. (Kuuntelua vaikeutti toki myös se, että samalla piti hihittää häkeltyneesti sille, että Basisti oikeasti soittaa tässä.) Levy kuitenkin paljastui tasaisten ja reippaiden tempojensa ansiosta hyväksi juoksumusiikiksi, ja muutaman lenkin jälkeen osasin jo erotella kappaleita toisistaan ja analysoida niiden koukkuja. 

Samaan aikaan kotona alkoi hevi soida enemmän ja enemmän, kun Basisti pääsi Spotifyn ääreen. Hän jaksaa myös kärsivällisesti selostaa eri alalajien eroja minulle ja esitellä eri bändejä. Yllätys yllätys, kaikki hevi ei ole samanlaista! 

Ajattelin jakaa tätä heviin tutustumisen ilosanomaa kaltaisilleni untuvikoille. Tässä pieni kansankielinen listaus vuoden aikana oppimistani perusalalajeista. Siitä vaan suosikkigenreä valitsemaan: 

Death Metal – lavalla ja yleisössä olevat ukot näyttävät pelottavilta, örisevät matalalta (aiheena yleensä saatana), mäiskivät menemään hirveällä tempolla.

Black Metal – lavalla ja yleisössä olevat ukot näyttävät pelottavilta, kiljuvat korkealta ja mäiskivät menemään ihan hirveällä tempolla. Homman erottaa Death Metalista hädin tuskin huomattavissa oleva pilke silmäkulmassa. 

Tukkahevi – Massiiviset tukat, egot ja haara-asennot. Touhu on iloista, mahtipontista ja vahvasti kallellaan kahdeksankymmentäluvulle, Biisit kertovat levottomuudesta ja seksistä, jolle on kehitetty huikean monimuotoisia sanakäänteitä, kuten ”Rock you like a hurricane”, ”Pour some sugar on me” ja henkilökohtainen suosikkini ”I fuck like a beast”.

Power Metal – aika samanlaista kuin edellisessä, mutta mieslaulajilla on usein ”kuminauha palleissa” (suora lainaus Baistin soittokollegalta) ja tuplabasari raikaa koko ajan. Kappaleet pullistelevat sankarieetosta, ne kertovat suurista taisteluista, lohikäärmeistä ja yllättävän usein myös eeppisestä rakkaudesta.

Melodinen hevi – vähemmän mäiskettä, enemmän melodioita. Melkein aina bändiin kuuluu koskettimet. Aika moni biisi alkaa herkällä laululla, jota säestää vain kitara tai ne koskettimet, mutta viimeistään kertosäkeeseen mennessä kappaleet paisuvat massiiviseksi tykitykseksi. Rakkaustarinoissa, mystiikassa ja patetiassa ei säästellä! 

Keijuprinsessahevi (ihan itse keksin termin) – melodista heviä höystettynä fantasiahepenillä ja naissolistilla, joka laulaa jotain rakkaudesta tai tähtipölystä, usein vähän uikuttaen. 

Thrash Metal – nuoret tyypit riehuvat lavalla ja soittavat tosi nopeasti. Usein he myös sylkevät, juovat kaljaa ja ehkä rikkovat paikkoja. Biisien sisällöstä en ole vielä saanut tolkkua, mutta vauhtia riittää.

Junttihevi – Kotimaan lahja musiikkimaailmalle. Sikailu kuuluu asiaan niin lavalla kuin sen ulkopuolella. 

Kulttuuri Musiikki Suosittelen